Viime kesä oli Britannian päiväperhosille ennätyksellisen kurja, tiedottavat sikäläiset perhostensuojelijat. Monet perhoslajit ovat ahtaalla muistakin syistä, mutta sään merkitys korostui viime kesänä. Vuosi 2012 oli Britanniassa toiseksi sateisin vuosi sataan vuoteen.
Päiväperhosten järjestelmällinen seuranta aloitettiin Britanniassa 1970-luvun puolivälissä, ja sitä tehdään harrastajavoimin. Viime kesänä siihen osallistui yli 1 500 asialle omistautunutta perhosten ystävää.
Seurannan kohteena on 56 perhoslajia, joista 36 on ollut mukana jo vuodesta 1976 lähtien. Näistä pisimpään mukana olleista lajeista yhdeksälle viime vuosi oli koko seurantahistorian kehnoin.
Kaikista seuratuista lajeista vain neljää havaittiin vuonna 2012 runsaammin kuin vuonna 2011. Aivan yleisilläkin lajeilla havaittiin romahduksia alle puoleen edellisvuodesta.
Järkyttävin prosentuaalinen pudotus havaittiin tuominopsasiivellä (Satyrium pruni), joka on jo muutenkin yksi Britannian harvinaisimmista päiväperhosista. Tuominopsasiivestä tehtiin vuonna 2012 havaintoja peräti 98 prosenttia vähemmän kuin vuonna 2011.
Onneksi Britannian tuominopsasiivet eivät ole koko maailman viimeiset! Laji esiintyy suuressa osassa Euraasiaa, myös Suomessa. (Kuva: Gilles San Martin/Creative Commons)
Tutkimuksessa seurattiin yhteensä 148 lumikenkäjänisyksilön elämää vuosina 2010–2012. Ajanjaksolle sattui sopivasti yksi lyhimmistä ja yksi pisimmistä lumitalvista, mitä Montanassa on koettu viime vuosikymmeninä. Radiopaikannetuista jäniksistä arvioitiin kullakin havaintokerralla karvapeitteen väritys ja yksilön löytöpaikan lumisuus kymmenen metrin säteellä. Niistä laskettiin suojavärin sopivuus.
Jäniksistä havaittiin, että karvanvaihdon alkamisajankohta syksyllä ja keväällä ei muuttunut, vaikka vuosien lumioloissa oli suuria eroja. Havainto tukee sitä käsitystä, että valojakson pituus on se ympäristötekijä, joka käynnistää karvanvaihdon lumikenkäjäniksellä.
Karvanvaihdon nopeus osoittautui monimutkaisemmaksi ilmiöksi. Sinä vuonna, jona lumi pysyi maassa pisimpään, jänisten valkean talviturkin vaihtuminen ruskeaksi kesäturkiksi kesti 16 päivää pidempään kuin sinä vuonna, jona lumitalven kesto oli lyhyin. Tutkijat eivät tiedä, mihin ympäristötekijöihin jäniksen elimistö silloin reagoi. Ilmeisesti ei kuitenkaan esimerkiksi pelkkään lämpötilaan.
Syksyisen karvanvaihdon nopeus oli erilainen: se ei mukautunut lumiolojen vaihteluun. Ruskean kesäturkin korvautuminen valkealla talviturkilla kesti vuodesta riippumatta noin 40 vuorokautta.
Tietokonemallinnuksella arvioitiin, miten lumiolot tulevat muuttumaan Montanan tutkimusalueella. Tämän vuosisadan puolivälissä lumipeite pysyy talvella maassa ehkä noin kuukauden verran lyhyempään kuin nykyään. Vuosisadan lopussa lumipeitteen kesto voi olla jopa yli kaksi kuukautta nykyistä lyhyempi. Montanan lumikenkäjäniksille voi koittaa vuosisadan lopussa jopa kahdeksankertainen määrä "väärän värisiä" päiviä, jos niiden karvanvaihto jatkuu täsmälleen nykyiseen tapaan.
Tämän tutkimuksen onnekkaat jääpingviinit pesivät Beaufortinsaarella. Saari sijaitsee Rossinmeressä, Etelämantereen sillä sivustalla, joka osoittaa suunnilleen Uuden-Seelannin suuntaan. Pingviiniyhdyskunnan vaiheita selvitettiin ilmakuvista vuosilta 1958, 1983 ja 1993 sekä satelliittikuvista vuosilta 2005 ja 2010.
Yhdyskunnassa pesivien parien määrä kasvoi viidessä vuosikymmenessä 84 prosenttia. Vuonna 2010 pesiviä jääpingviinipareja oli noin 63760. Myös yhdyskunnan yksilötiheys nousi yli puolitoistakertaiseksi.
Yhdyskunnan kasvu sattui samaan aikaan sen kanssa, kun viereinen jäätikkö vetäytyi yli 500 metriä kauemmas ja maaston lumisuus vähentyi myös yhdyskunta-alueen sisällä. Pesintään soveltuvan maan pinta-ala kasvoi kaiken kaikkiaan 71 prosenttia.
Lopuksi vielä lyhyesti tavalliset säätilastot ja vähemmän tavallinen energiauutinen!
Arktisen merijään keskimääräinen ala oli viime kuussa viidenneksi pienin, mitä maaliskuussa on koskaan mitattu satelliittien avulla. Nämä jäätilastot alkavat vuodesta 1979.
Kannattaa kiinnittää huomiota arktisen merijään ikäjakaumaan. Ylivuotisen jään osuus on vain noin puolet siitä, mitä se oli vanhoina hyvinä aikoina 1980-luvun puolivälissä. Vanhimman jään osuus on tosin kasvanut hieman tänä talvena, mutta yleistilanne on edelleen surkea. Nasan tutkija Joey Comiso arvelee, että "ennen kuin huomaammekaan, monivuotinen arktinen merijää on menetetty kokonaan".
Maailman keskilämpötila oli maaliskuussa suhteellisen korkea. Yhdysvaltain Noaan tilastoissa viime kuu oli mittaushistorian kymmenenneksi lämpimin maaliskuu, Nasan tilastoissa yhdeksänneksi lämpimin. Globaalit lämpötilastot alkavat vuodesta 1880.
Stanfordin yliopiston tutkijat ovat kehittäneet mallin aurinkopaneeliteollisuuden energiataseen laskemiseen. Heidän mukaansa on vähintäänkin aivan sillä hilkulla, että maailman aurinkopaneeleista on lopultakin tullut energian nettotuottajia. Tarkemmin sanoen kaikki käytössä olevat aurinkopaneelit tuottavat yhdessä enemmän sähköä, kuin mitä kuluu uusien aurinkopaneelien valmistamiseen vuoden aikana. Tämä merkittävä tehokkuustaso saavutettiin todennäköisesti viime vuonna.
Vielä viisi vuotta sitten aurinkopaneeliteollisuuden sähkönkulutus oli 75 prosenttia suurempi kuin aurinkopaneelien sähköntuotto. Aurinkopaneelitekniikka on kehittynyt huomattavasti, ja siitä voi tulla vielä nykyistäkin paljon tehokkaampi kokonaisuus. Aiempina vuosina kertynyt aurinkopaneelien "sähkövelka" tulee maksetuksi ehkä jo vuoteen 2015 mennessä, mutta kuitenkin viimeistään vuonna 2020.
Kesä- ja talvilämpötilojen ero on pienentynyt pohjoisilla vyöhykkeillä kolmessa vuosikymmenessä siten, että se vastaa tilannetta noin 4–5 leveysastetta (eli suurin piirtein 450–550 kilometriä) etelämpänä. Vertailukohtana on siis eteläisempien alueiden tilanne sellaisena kuin se oli vuonna 1982.
Satelliittikuvista voidaan laskea kohdealueen yhteyttämisaktiivisuus (normalized difference vegetation index, NDVI), joka tarkoittaa käytännössä kasvillisuuden vihreyttä ja rehevyyttä. Nyt julkaistussa tutkimuksessa analysoitiin vuosien 1982–2011 satelliittikuvia maa-alueista, joiden sijainti on vähintään 45 astetta pohjoista leveyttä.
Niistä arktisista ja boreaalisista maa-alueista, joilla on kasvillisuutta, suunnilleen kolmasosa (laskutavasta riippuen 32-41 prosenttia) alkoi vihertää merkittävästi enemmän kuin vuonna 1982. Tilastollisesti merkittävä vihreyden väheneminen havaittiin vain alle viidellä prosentilla tutkitusta alueesta.
Arktisen ja boreaalisen vyöhykkeen vihreys on saavuttanut tason, joka vastaa kolmen vuosikymmenen takaista tilannetta noin 6–7 leveysastetta eli jopa lähes 800 kilometriä etelämpänä.
Aidosti arktinen kasvillisuus on puutonta, ja arktisen vyöhykkeen viimeaikainen vehmastuminen näkyy maastossa monin paikoin pensaiden runsastumisena ja puiden ilmaantumisena sinne, missä niitä ei ole kasvanut aiemmin.
Arktinen tundra vihertyi vuosina 1982–2011 voimakkaammin kuin boreaaliset metsät. Boreaalisella vyöhykkeellä alueellinen vaihtelu oli myös selvästi suurempaa kuin arktisella vyöhykkeellä. Boreaalinen vyöhyke vihertyi Euraasiassa enemmän kuin Pohjois-Amerikassa. Boreaalisessa Pohjois-Amerikassa sikäläiset itäiset sekametsät alkoivat kukoistaa parhaiten.
Kuivuus lienee myötävaikuttanut siihen, että boreaalisen vyöhykkeen vihertyminen hiipui paikoitellen 1980-luvun jälkeen. Muita mahdollisia syitä ovat esimerkiksi metsäpalot ja hyönteistuhot.
Samassa tutkimuksessa arvioitiin tietokonesimulaatioilla, miten lämpötilat muuttuvat tulevaisuudessa. Tulokset viittaavat siihen, että pohjoisten vyöhykkeiden lämpötilaprofiilit muuttuvat tavalla, joka se vastaa noin 20 leveysasteen (eli noin 2 200 kilometrin) siirtymistä kohti päiväntasaajaa. Nykytiedon valossa on vaikea arvioida, miten se vaikuttaisi kasvillisuuden hyvinvointiin ja koko muun ekosysteemin toimintaan.
Arktinen merijää saavutti tämäntalvisen maksimialansa alustavien tietojen mukaan maaliskuun 15:ntenä päivänä. Jos se tieto jää voimaan lopullisten tarkistusten jälkeen, tästä maksimista tuli tilastohistorian kuudenneksi pienin.
Jäisen meren pinta-ala oli tällä kertaa 15,13 miljoonaa neliökilometriä, mikä on vain noin viisi prosenttia vähemmän kuin maksimien keskiarvo vuosina 1979–2000. Hyvänä uutisena ei kuitenkaan voi pitää sitä, että kymmenen viimeistä vuosittaista maksimia (2004-2013) ovat samalla tähänastisen mittaushistorian kymmenen pienintä maksimia.
Helmi–maaliskuussa merijää lohkeili näyttävästi Beaufortinmerellä. Jäätä murtaneet kovat tuulet olivat ilmeisesti peräisin myrskyjen sarjasta, joka alkoi Alaskassa helmikuun 10. päivänä. Beaufortinmerellä lohkeillut jää oli pääosin nuorta ja ohutta, tänä talvena muodostunutta merijäätä. Ilmiö ei ole aivan ennennäkemätön, mutta tällä kertaa lohkeilu oli varsin laaja-alaista. Satelliittikuvista koottu animaatio näyttää Beaufortin jään liikahtelut kuukauden ajalta:
Uusi tutkimus transarktisen merenkulun tulevista reittimahdollisuuksista on julkaistu PNAS-lehdessä. Tietokonesimulaatioilla arvioitiin Koillis- ja Luoteisväylän sekä Pohjoisnavanväylän kuljettavuutta vuosina 2040–2059. Pohjoisnavanväylä on lyhyin mahdollinen reitti Atlantin ja Tyynenmeren välillä, ja se kulkee siis Pohjoisen jäämeren keskiosien poikki. Se on noin kaksikymmentä prosenttia lyhyempi reitti kuin Koillisväylä.
Pohjoisnavanväylä soveltuu jo tämän vuosisadan puolivälissä sellaisille aluksille, jotka kuuluvat jäävahvistukseltaan luokkaan Polar Class 6. Koillisväylää puolestaan voidaan kulkea käytännössä jopa aivan tavanomaisilla aluksilla (94-98 prosentin vuosikohtainen todennäköisyys). Myös Luoteisväylästä tulee huomattavasti nykyistä käyttökelpoisempi kummallekin alustyypille; väylä avautunee riittävästi keskimäärin joka toisena vuonna.
Nämä arviot koskevat pelkästään arktisen merenkulun parasta sesonkia eli syyskuuta. "Tästä ei koskaan tule ympärivuotista toimintaa", tutkimukseen osallistunut Laurence C. Smith painottaa Kalifornian yliopiston tiedotteessa.
Helmikuun 2013 lämpötilat olivat globaalisti "uusnormaalia" tasoa, eli mittaushistorian noin kymmenen lämpimimmän helmikuun joukossa. Nasan tilastoissa viime kuu oli kahdenneksitoista lämpimin helmikuu, Noaan tilastoissa yhdeksänneksi lämpimin.
Eikö kuulostanut (enää) kovin dramaattiselta? Juuri siinä piilee uusnormaaliuden salakavala ansa.
Australian tammikuinen helleaalto (ks. Sääasema 27.2.2013) sai samantyylistä jatkoa, kun helmikuu liittyi Australian keväällä alkaneeseen erittäin lämpimien kuukausien ketjuun. Koko kesästä 2012/2013 (joulu–helmikuu) tuli lopulta Australian mittaushistorian lämpimin kesä. Helteiden lisäksi ongelmia aiheuttivat maastopalot, rankkasateet ja rankkasateista koituneet tulvat.
Australian hallituksen perustama riippumaton ilmastokomissio laati raportin "The Angry Summer" selvittääkseen yleisölle, mistä tässä ärhäkässä kesässä oli kysymys. Ilmastonmuutos pahensi ainakin helleaaltoja ja maastopaloja, raportissa todetaan. Tilanteen epätavallisuutta korostaa se, että kesästä tuli näin kuuma ilman El Niñon lämmittävää vaikutusta. On hyvin todennäköistä, että lähivuosikymmenien aikana on tulossa vieläkin kuumemmat oltavat.
Maailman keskilämpötilan nousemisen myötä rankkasateet ovat voimistuneet tilastollisesti merkittävällä tavalla, kertoo uusi tutkimus, joka on tähänastisista kattavin. Tutkimusaineistona käytettiin yli kahdeksantuhannen sääaseman keräämiä säätietoja vuosilta 1900–2009 eri puolilta maailmaa.
Tämän tutkimuksen mukaan rankkasateiden intensiteetin mediaani on noussut keskilämpötilan lisäastetta kohti joko 5,9 tai 7,7 prosenttia, laskutavasta riippuen. Sateen ja lämpenemisen yhteys havaittiin selvimmin tropiikissa ja korkeilla leveysasteilla.
Kun rankkasateet voimistuvat, on odotettavissa että myös niiden aiheuttamat tulvat pahenevat.
Tammikuusta 2013 tuli taas yksi kuukausi, joka sijoittui maailman lämpötilastojen kärkikymmenikköön. NASA:n mukaan se oli tilastojen kuudenneksi lämpimin tammikuu, Noaan mukaan yhdeksänneksi lämpimin.
Australiassa tammikuusta 2013 tuli mittaushistorian kuumin tammikuu ja ylipäätään sikäläisen historian kuumin kuukausi. Australian ilmatieteen laitos toteaa erityistiedotteessaan (pdf), että maa joutui poikkeuksellisen laaja-alaisen ja pitkäkestoisen helleaallon koettelemaksi.
Kuukauden keskilämpötila (29,68 °C) ja kuukauden keskimääräinen maksimilämpötila (36,92 °C) rikkoivat aiemmat ennätykset, jotka olivat peräisin vuodelta 1932 (silloinkin tammikuulta eli keskeltä Australian kesää).
Yksittäisenkin päivän lämpöennätys rikkoutui, kun paikallisten maksimilämpötilojen keskiarvo nousi 40,3 celsiusasteeseen tammikuun seitsemäntenä päivänä 2013.
Myös eteläisen pallonpuoliskon maa-alueilla tammikuu 2013 oli mittaushistorian lämpimin tammikuu, jos tarkastellaan koko alueen yhteistä keskilämpötilaa.
Päiväntasaajan eteläpuolisen Etelä-Amerikan ja eteläisen Afrikan helteistä ei ehkä kirjoiteta "kansainvälisessä" mediassa kovin vuolaasti. Onneksi eteläisellä pallonpuoliskolla on Australian kaltainen merkittävä englannin kielen saareke! Sikäläinen sanomalehti Sydney Morning Herald tietää kertoa, että tämänvuotisen helleaallon aikana Australian ilmatieteen laitoksen sääennusteen lämpötilakartan väriasteikkoa pidennettiin asteikon kuumasta päästä.
Karttapohjaan siis lisättiin uusi lämpötila-alue värisävyineen. Vanha malli oli laadittu 50 celsiusasteeseen ulottuville ennusteille, mutta nyt nettisivun kartan selitteessä asteikko jatkuu syvän purppuran ja kirkuvan punavioletin väreissä 50–54 asteen paahteisiin.
Tämänvuotisen helleaallon aikana 50 asteen raja ei sitten loppujen lopuksi rikkoutunutkaan Australian virallisilla sääasemilla. Australian kaikkien aikojen lämpöennätys on edelleen se 50,7 celsiusastetta, joka mitattiin Oodnadattassa 2.1.1960. Kun virallista karttapohjaa viime kuussa muutettiin, rajat taisivatkin siirtyä lähinnä siellä, missä vastus voi olla kaikkein voimakkain, eli ihmisen mielenmaisemassa.
Arktisen merijään tilanteessa ei ole tapahtunut dramaattista käännettä parempaan. Merijäätä oli tammikuussa enemmän kuin joulukuussa, kuten voidaan odottaa. Tammikuun keskimääräinen jääala jäi kuitenkin ajankohtaan nähden suppeahkoksi; se oli mittaushistorian kuudenneksi pienin tammikuinen ala.
Kymmenen viimeisimmän talven (2004–2013) tammikuiset jääalat ovat olleet samalla myös mittaushistorian kymmenen pienintä tammikuista jääalaa.
Pinta-alan lisäksi myös arktisen merijään paksuus ja siten myös sen tilavuus ovat pienentyneet 2000-luvulla. Tämä tulos saatiin tutkimuksessa, jossa analysoitiin ICESat- ja CryoSat-satelliittien tekemiä havaintoja. Samansuuntaiseen käsitykseen on päädytty aiemmin muillakin menetelmillä, muun muassa tietokonemallinnuksen avulla.
Nyt julkaistussa tutkimuksessa vertailtiin kahdentyyppistä edistyksellistä dataa: ICESatin lasermittaustuloksia vuosilta 2003-2008 ja CryoSatin tutkamittaustuloksia vuosilta 2010–2012. Kummallakin menetelmällä on mitattu sitä, miten paksu osa kelluvasta merijäästä kulloinkin ulottuu merenpinnan yläpuolelle.
Merijään paksuustutkimus julkaistiin Geophysical Research Letters -lehdessä. Näitä ensimmäisiä varsinaisia tuloksia CryoSatin aineistosta onkin odotettu hartaasti. ICESat lakkasi toimimasta vuonna 2009, mikä jätti tutkijat eräänlaiseen instrumenttityhjiöön. CryoSat-satelliitin ensimmäinen versio oli nimittäin tuhoutunut laukaisuyrityksessä vuonna 2005. Huhtikuussa 2010 kiertoradalle saadun kakkosversion kanssa kaikki on mennyt hyvin ja kyseinen satelliitti jatkaa yhä toimintaansa. Seuraava ICESat saadaan taivaalle ehkä vuonna 2016.
Lopuksi vinkki aktiivisille lukijoille. Yhdysvaltain lumi- ja jäätietokeskus NSIDC on jo usean vuoden ajan julkaissut tiedotteita napaseutujen kryosfäärin vuosikierrosta. Arctic Sea Ice News & Analysis on ollut yksi Sääaseman useimmin käyttämiä uutislähteitä. Nyt NSIDC on alkanut julkaista Grönlannin jäätilanteesta omaa erillistä osiota Greenland Ice Sheet Today. Se on hieno lisäys NSIDC:n jo muutenkin verrattomaan tiedon tarjontaan. Sääasema suosittelee!
Arktisen merijään määrä on kituuttanut koko alkutalven alhaisissa lukemissa, raportoi Yhdysvaltojen kansallinen lumi- ja jäätietokeskus NSIDC. Jäisen meren ala oli marraskuussa satelliittimittaushistorian marraskuiden kolmanneksi pienin. Joulukuussa jääala oli vastaavasti historian toiseksi pienin. Tammikuun alkaessa jäätä oli Pohjoisen jäämeren atlanttisella puoliskolla selvästi keskimääräistä vähemmän.
Pohjoisen jäämeren jäälauttoja tukikohtinaan käyttänyt venäläinen tutkimusperinne siirtyy historiaan, uutisoi Barents Observer. Sopivien jäälauttojen löytämisestä on tullut vaikeaa. Uutta miehitettyä tutkimusasemaa ei enää yritetä pystyttää, vaan "Pohjoisnapa 40" jää lajinsa viimeiseksi. Tutkimusta on ehdotettu jatkettavaksi pelkkien poijujen avulla.
Vuosi 2012 päättyi muiltakin osin lämpimissä merkeissä. Marraskuu oli mittaushistorian viidenneksi (NOAA) tai kuudenneksi (Nasa) lämpimin. Joulukuun voidaan katsoa olleen 18:nneksi (Noaa) tai 13:nneksi (Nasa) lämpimin.
Koko vuosi 2012 oli Noaan alustavien tilastojen mukaan mittaushistorian kymmenenneksi lämpimin vuosi maapallolla. Nasan mukaan viime vuosi oli yhdeksänneksi lämpimin. Vuoden maailmanlaajuinen keskilämpötila oli laskutavasta riippuen (Noaa vs. Nasa) noin 14,47 tai 14,56 celsiusasteen vaiheilla.
Eri laskutavoista seuraa tuollaisia pieniä eroja tilastoihin, mutta pääpiirteissään ne antavat hyvin samankaltaisen kuvan pitkän aikavälin suuntauksesta ja siinä havaitusta lyhyemmän aikavälin vaihtelusta:
Nasan taulukon mukaan viimeisimmät viisitoista vuotta (1998-2012) pitävät sisällään myös mittaushistorian kolmetoista lämpimintä vuotta. Koko 1900-luvun keskiarvoa viileämpi vuosi on ollut Noaan mukaan viimeksi vuonna 1976.
Tarkastelkaamme aineistoa vielä hieman yksityiskohtaisemmin. Seuraava animaatio havainnollistaa pohjoisen pallonpuoliskon kesälämpötilojen muuttumista vuosina 1951–2011. Animaation kukin vaihe esittää yhdentoista peräkkäisen vuoden kesälämpötilat normaalijakauman muodossa. Pystyakseli näyttää lämpötilan esiintymisfrekvenssin, ja vaaka-akseli näyttää miten kaukana lämpötila on vuosien 1951–1980 kesien keskilämpötilasta. (Jos vaaka-akselin keskihajontayksiköt eivät näy kunnolla, kokeile laajentaa video koko näytölle.)
Viitosen kerroin on koko maailmalle laskettu keskiarvo, eli jossain esiintyy sitäkin hurjemmin helteitä. Tutkijat arvioivat, että joillakin mantereisilla alueilla Euroopassa, Afrikassa, Etelä-Aasiassa ja Amazoniassa kesään ajoittuvat ennätykset ovat tulleet yli kymmenen kertaa luonnollista yleisemmäksi.
Ennätykset ovat yleistyneet jyrkimmin viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana. Tutkimuksen aineistona käytettiin lämpötilatietoja 131 vuoden ajalta. Tutkijoiden kehittämä tilastollinen malli ennustaa, että ennätysten yleistyminen jatkuu vielä nykyisestäkin.
Britannian Met Office on esittänyt globaalin lämpöennusteen vuodelle 2013. Tästä vuodesta arvellaan tulevan todennäköisesti lämpimämpi kuin vuodesta 2012. Erittäin todennäköiseltä vaikuttaa, että 2013 tulee sijoittumaan mittaushistorian kymmenen lämpimimmän vuoden joukkoon. Vuoden 2013 keskilämpötilaksi ennustetaan 14,43-14,71 celsiusastetta.
Kansainvälinen katsaus pohjoisten napaseutujen ympäristönmuutokseen, Arctic Report Card, on saanut vuosittaisen päivityksensä. Katsauksen laatijat halusivat tällä kertaa korostaa erityisesti sitä, että vuonna 2012 havaittiin useita arktisen lumen ja jään sulamiseen liittyviä ennätyksiä, vaikka ilman lämpötilat maanpinnan tuntumassa eivät olleet yhtä jyrkän poikkeavia keskiarvoista.
Lämmin ilma on ensisijainen sulamista aiheuttava tekijä, joten mistä oikein on kysymys? Nuo viimevuotiset sulamistapahtumat viittaavat siihen, että arktisen alueen lämpenemistä pitävät osaltaan käynnissä positiiviset palautemekanismit. Yksinkertaisesti ilmaistuna: Valkoiset ja voimakkaasti heijastavat pinnat korvautuvat tummilla pinnoilla, joihin imeytyy enemmän auringonsäteilyä. Mereen ja maahan varastoituu siten lämpöä, joka kiihdyttää sulamista edelleen. Nyt on hyvin todennäköistä, että suuri ympäristönmuutos jatkuu arktisella alueella myös lähivuosina.
Karttakuvassa käytetty sininen väri saattaa antaa jääpinnan kunnosta harhaanjohtavan puhtoisen vaikutelman. Sinistä jäätä, sitähän on nähty ennenkin, mykistävän kauniissa luontokuvissa planeettamme kryosfääristä! Grönlannin jääpeitteessä havaittu tummeneminen on kuitenkin jotain aivan muuta. Ilmiön luonteesta saa paremman käsityksen katsomalla tätä valokuvaa (ei heikkohermoisille!). Kuvassa ei siis ole havaijilainen laavakenttä, vaan pahasti tummunutta jäätikköpintaa Grönlannissa elokuussa 2005.
Grönlannin albedo on heikentynyt useista syistä. Jäätikölle sataneen lumen heijastavuus vähenee aina, kun lumen raekoko kasvaa sulamisten ja uudelleenkiteytymisten myötä. Tämä tapahtuu siis aivan puhtaallekin lumelle.
Lisäksi aina kun jäätikön yläpintaa sulaa, sulaneiden lumi- ja jääkerrosten sisältämät tummat ainekset voivat rikastua kulloiseenkin pintakerrokseen, jonka heijastavuus siten heikkenee.
Grönlannin jäätiköille päätyy ilmakehän kautta nokea ja muita hiukkasia satoi tai paistoi, eli märkä- ja kuivalaskeumana. Noki voi olla peräisin esimerkiksi metsäpaloista tai fossiilisten polttoaineiden polttamisesta.
Viime kesänä Grönlannin jääkilven yläpinnassa tapahtui sulamista ennätyksellisen pitkäkestoisesti. Sulamista havaittiin myös yhtäaikaisesti lähes koko jääpeitteen alueella, mikä on harvinaista. Lumisateiden niukkuus pahensi albedo-ongelmaa omalta osaltaan.
Grönlannin ja Etelämantereen jäämassojen sulamisesta on julkaistu uusi, aiempia perusteellisempi ja tarkempi arvio. Tämänkertaisissa laskelmissa yhdistettiin eri tavoin kerättyjä havaintoja vuosilta 1992–2011. Tutkimuksen mukaan Grönlanti ja Etelämanner ovat menettäneet jäätä vuoden 1992 jälkeen yhteensä niin paljon, että se on nostanut merenpintaa yhteensä 11,1 millimetriä, vuositasolla keskimäärin noin 0,59 millimetriä. Grönlannin osuus tästä on noin kaksi kolmasosaa.
Grönlannista ja Etelämantereelta peräisin oleva 11,1 millimetriä on noin 20 prosenttia koko siitä merenpinnan noususta, joka on havaittu tuolla samalla ajanjaksolla. Loppuosa merenpinnan noususta on seurausta pääasiassa meriveden lämpölaajenemisesta, vuoristojäätiköiden ja muiden vähäisempien jäätiköiden sulamisesta sekä pohjavesivarojen laajamittaisesta käyttöönotosta.
Sulaminen ei ole edennyt tasaisesti, vaan se on nyt kolme kertaa niin nopeaa kuin tutkimusjakson alussa. Sulamisen kiihtyminen on ollut pahinta Grönlannissa, missä sulamisvauhti on lähes viisinkertaistunut.
Tämä nyt julkaistu sulamisarvio on "kaksi tai kolme kertaa tarkempi kuin se, mikä on viimeisimmässä IPCC:n raportissa", siteeraa Nature News professori Andrew Shepherdiä, joka osallistui tutkimukseen. Shepherdin mukaan nyt varmistui sekin seikka, että koko Etelämantereen nettojäämassa ei ole karttumassa vaan tosiaankin hupenemassa.
Tutkimuksessa olivat mukana myös muun muassa Esa ja Nasa. Se julkaistiin Science-lehdessä.
Uuden arktisen merijään muodostuminen on ollut nopeaa tämänvuotisen minimin jälkeen. Jäisen meren alue kaksinkertaistui lokakuun aikana. Marraskuulle tultaessa merijäätä oli silti huomattavasti ajankohdan keskiarvoa vähemmän. Beaufortin-, Barentsin- ja Karanmeri olivat yhä suurelta osin jäättömiä. Avovesialueiden yllä ilma pysyi keskimääräistä lämpimämpänä.
Jään keskimääräinen ala oli lokakuussa 7,0 miljoonaa neliökilometriä. Se on satelliittiavusteisen mittaushistorian toiseksi pienin arktisen merijään lokakuinen ala. Lukema jäi noin 2,3 miljoonaa neliökilometriä eli noin 25 prosenttia pienemmäksi kuin vuosien 1979–2000 lokakuiden keskiarvo.
Tätä kirjoitettaessa arktista merijäätä oli vieläkin keskimääräistä vähemmän:
Grönlannin jääpeitteen tilaa tarkkaileva Tanskan ja Grönlannin geologinen tutkimuslaitos GEUS kertoo, että vuosi 2012 on ollut "jäätikön terveydelle toiseksi pahin vuosi" sen jälkeen, kun he aloittivat tämän mittaushankkeensa vuonna 2001. Eteläisimmässä Grönlannissa havaittiin jäätikön ohentuneen tänä vuonna peräti 8,3 metriä (mittausasema QAS_L).
Grönlannin ja Etelämantereen ulkopuolella sijaitsevien, eli siis maailman vähäisempien jäätiköiden sulamisesta on julkaistu uusi arvio. Innsbruckin yliopiston tutkijat tekivät laskelmia siitä, miten paljon jäätiköiden sulaminen on nostanut merenpintaa vuosina 1902–2009, ja paljonko lisänousua on odotettavissa vuoteen 2100 mennessä, ja miten tilanne kehittyy vielä sen jälkeen.
Vuoden 1900 jälkeen maailman merenpinta on noussut eri syistä yhteensä noin 20 senttimetriä. Innsbruckilaisten mukaan vähäisempien jäätiköiden sulamisen osuus siitä on noin yksitoista senttimetriä. Kuluvan vuosisadan aikana merenpinta noussee samasta syystä vielä noin 15–22 senttimetriä.
Jäämassan hupeneminen (siis muualla kuin Grönlannissa tai Etelämantereella) tulee ehkä olemaan nopeimmillaan joskus 21:nnen vuosisadan loppupuoliskolla, ja jäätiköt saavuttavat uuden tasapainotilan mahdollisesti 2200-luvulla. Pahimmassa tapauksessa tuo tasapaino tarkoittaa sitä, että vuoristojäätiköistä on jäljellä vain kaikkein korkeimmalla sijaitsevat pienet rippeet.
Maailman vuosittaisten hiilidioksidipäästöjen on annettu kasvaa taas ennätyssuuriksi. Vuoden 2011 päästöt fossiilisista energianlähteistä ylsivät 34 miljardiin tonniin, uusiutuvan energian instituutti IWR tiedottaa. Lukua sopii verrata vuoden 1990 päästöihin, jotka olivat 22,7 miljardia tonnia. Kyseessä on siis järkyttävä viidenkymmenen prosentin kasvuryöpsähdys kahdessa vuosikymmenessä.
Eipä ihmekään, että myös ilmakehän hiilidioksidipitoisuus nousi vuonna 2011 uudelle ennätystasolle. Pitoisuus oli viime vuonna keskimäärin 390 miljoonasosaa. Teollinen vallankumous lieveilmiöineen on näin lisännyt hiilidioksidin määrää ilmakehässä noin neljälläkymmenellä prosentilla 1700-luvun puolivälin jälkeen. Hiilidioksidi on pitkäikäisistä kasvihuonekaasuista merkitykseltään suurin.
Myös metaanin ja typpioksiduulin pitoisuudet ovat nyt ennätyksellisen korkeat. Olemme aiheuttaneet kasvihuonekaasupäästöillämme sen, että niistä johtuva säteilypakote eli ilmastoa lämmittävä vaikutus oli vuonna 2011 jo 30 prosenttia suurempi kuin vuonna 1990.
Alueellisesta ilmastosta eri puolilla maailmaa on julkaistu tutkimus, jossa vertailtiin lämpötilahavaintoja vuosilta 1920–2010. Näiden laskelmien mukaan luonnollisen vaihtelun ylittävä muutos näkyy jo 40 prosentilla trooppisista ja 20 prosentilla muista alueista. Jotkin alueet ovat viilenneet, mutta enimmissä tapauksissa alueellinen ilmasto on lämmennyt, ja se on lämmennyt selkeimmin kesäkauden osalta.
Tässä on siis kyseessä ilmiö, joka on lähempänä arkikokemusta kuin jokin tietokonemallien osoittama maailman keskilämpötilan trendi. Kyseessä on muutos, jonka ihminen voi kokea tapahtuneen jo oman elämänsä aikana. Jos tuntuu siltä, että lapsuudessa kesät olivat toisenlaisia kuin nykyään, ne saattoivat tosiaankin olla sitä.
Jos nykymeno jatkuu, maailman keskilämpötila voi nousta usealla asteella vielä tämän vuosisadan aikana, eikä sitä pidetä mitenkään turvallisena vaihtoehtona. Ainakaan siihen ei voi vedota, etteikö ilmastokatastrofien uhasta olisi varoitettu. Yllä mainitut raportit eivät ole ensimmäisiä laatuaan, vaan tämä lajityyppi alkaa muodostua jo perinteeksi.
Suunnanmuutosta odotellessa kuittaamme taas yhden maailmanlaajuisesti tarkasteltuna lämpimän kuukauden. Lokakuu 2012 oli Yhdysvaltain Noaan mukaan mittaushistorian viidenneksi lämpimin lokakuu. Jos loppuvuosi jatkuu yhtä lämpimissä merkeissä, vuodesta 2012 tulee lämpimin La Niña -vuosi, joka on havaittu vuonna 1950 aloitetussa seurannassa.
Nasan lämpötilastoissa lokakuu 2012 nousi kakkossijalle. Pitkän aikavälin (1951–1980) keskiarvoa kylmempi lokakuu on koettu viimeksi vuonna 1992 ja keskiarvoa kylmempi mikä tahansa kuukausi vuoden 1994 helmikuussa. Muistatko millaista silloin oli? Nuo ajat lukeutuvat osalla meistä juuri niihin legendaarisiin lapsuusvuosiin.
Atlantin alueen "virallinen" hurrikaanikausi on päättymäisillään. Nimen saaneita myrskyjä on muodostunut tähän mennessä yhdeksäntoista, niistä viimeisimpänä trooppinen pyörremyrsky Tony. Keväällä laaditut ennusteet ylittyivät siis selvästi myrskyjen lukumäärän osalta.
Tämä kauden mielenkiintoisimpiin myrskyihin lukeutuu Nadine, joka jatkui yli 21 vuorokauden ajan ja josta tuli siten havaintohistorian toiseksi pitkäkestoisin trooppinen pyörremyrsky Atlantin alueella.
Kauden voimakkain hirmumyrsky on ollut hurrikaani Sandy. Siitä kasvoi muun muassa läpimitaltaan suurin Atlantilla koskaan havaittu trooppinen pyörremyrsky:
Tämän vuoden syyskuusta tuli yksi lämpimimmistä mitä on koettu vuoden 1880 jälkeen. Yhdysvaltain Noaan mukaan viime kuu oli mittaushistorian lämpimin syyskuu, yhdessä vuoden 2005 syyskuun kanssa. Nasan mukaan syyskuu oli mittaushistorian neljänneksi lämpimin.
Ennätyksellisen äärevää säiden vaihtelua on koettu tänä vuonna ainakin Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Britanniassa kevät alkoi vuosisadan kuivimpana, mutta kuivuus päättyi äkisti mittaushistorian sateisimpaan huhti–kesäkuuhun, ja sateiden aiheuttamista tulvista on kärsitty vielä sen jälkeenkin. Englannin ja Walesin alueella rikkoutui huhti–heinäkuun sade-ennätys; tämä kadehdittavan pitkä havaintosarja ulottuu vuoteen 1766. Olosuhteiden vaihdos kuivasta märkään oli epätavallinen myös vuodenaikansa puolesta.
Yhdysvalloissa tammi–syyskuun sääoloista laskettu ilmaston ääripäiden indeksi USCEI (U.S. Climate Extremes Index) nousi historiansa korkeimpaan arvoon, 45 prosenttiin. Se tarkoittaa käytännössä, ja hieman yksinkertaistaen, että melkein puolella Yhdysvaltojen pääalueesta lämpötila, kuivuus tai sateisuus saavutti lukemat, jotka olivat niin harvinaisia että sijoittuivat jakauman ylimpään tai alimpaan desiiliin.
Arktista merijäätä on edelleenkin ajankohtaan nähden keskimääräistä vähemmän. Koillisväylä oli vielä kaksi viikkoa sitten suurelta osin jäätön. Väylän kautta oli kuljetettu siihen mennessä tällä purjehduskaudella jo yli miljoona tonnia rahtia. Se on Koillisväylän rahtiennätys, uutisoi Barents Observer.
Koillisväylällä on rahdattu tällä kaudella muun muassa rautamalmia Murmanskista Kiinaan ja lentopolttoainetta Etelä-Koreasta Suomeen. Purjehduskauden odotetaan venyvän tänä vuonna marraskuulle asti.
Jääkadosta on ollut myös epätavallista haittaa venäläisille. Heidän arktiseen tutkimukseensa on kuulunut jo 1930-luvulta lähtien sarja merijäälle pystytettyjä tutkimusasemia. Sarjan viimeisimmän aseman, "Pohjoisnapa 40:n" pystyttäjät joutuivat huomaamaan, että alustaksi sopivan jäälautan löytäminen oli nyt työläämpää kuin koskaan. Sarjan edellinen asema, "Pohjoisnapa 39", jouduttiin aiemmin tänä vuonna siirtämään jäälautalta toiselle, kun ensimmäinen lautta rupesi hajoamaan kesken kaiken.
Grönlannissa sijaitsevasta Petermannin jäätiköstä irtosi heinäkuussa noin 120 neliökilometrin kokoinen jäävuori PII-2012 (ks. Sääasema 29.8.2012). Se on ehtinyt ajelehtia noin yhden kilometrin päivänopeudella hyvän matkaa kohti Baffininlahtea. Satelliittikuvista koottu animaatio näyttää, miten jäävuori on alkanut hiljalleen hajota pari kuukautta jatkuneella merimatkallaan:
Maapallon vastakkaiselta napa-alueelta kuuluu onneksi iloisempia uutisia. Etelänavan otsoniaukko oli tänä vuonna toiseksi pienin kahteenkymmeneen vuoteen. Aukon keskimääräinen pinta-ala jäi 17,9 miljoonaan neliökilometriin. Syyskuun 22. päivänä mitattu tämänvuotinen maksimikin oli vain 21,2 miljoonaa neliökilometriä.
Historian tähän asti laajin otsoniaukko mitattiin eteläisen napa-alueen yllä 6.9.2000. Silloin aukko oli pinta-alaltaan 29,9 miljoonaa neliökilometriä eli melkein puolet suurempi kuin nykyään.
Otsoniaukko ei ole itse asiassa täysin vailla otsonia, vaan kyseessä on vain stratosfäärin otsonikerroksen ohentuma. Tänä vuonna aukko ei ollut pystysuunnassakaan mitattuna pahimmasta päästä. Otsonia oli "aukossa" toiseksi eniten kahteenkymmeneen vuoteen.
Otsonikerroksen toipuminen on hidasta, koska ihmisen tuottamat otsonikerrosta tuhoavat yhdisteet hajoavat ilmakehässä hitaasti. Antarktinen otsonikerros palautunee entiselleen eli 1980-luvun alun vahvuuteen vasta vuoden 2065 paikkeilla. Tämä on kuitenkin toimiva esimerkki siitä, että ympäristöä voidaan suojella kansainvälisin sopimuksin. Otsonikerrosta turvaava Montrealin pöytäkirja on ensimmäinen kansainvälinen ympäristösopimus, jonka kaikki maailman maat ovat ratifioineet.
Kemikaalien lisäksi myös stratosfäärin lämpötila vaikuttaa otsonin määrään. Tänä vuonna siellä oli suhteellisen lämmintä, mikä oli hyväksi otsonille.
Arktisen merijään määrä kävi dramaattisen pienissä lukemissa tällä kesäkaudella. Vanha, vuonna 2007 mitattu ennätys rikkoutui jo elokuun puolella. Sen jälkeen jään hupeneminen jatkui vielä kolmisen viikkoa. Alustavien tietojen mukaan arktisen merijään vuoden 2012 minimi saavutettiin lopulta syyskuun 16. päivänä, jolloin jäisen meren ala oli enää vain noin 3,41 miljoonaa neliökilometriä.
Uusi ennätys on hätkähdyttävät 49 prosenttia pienempi kuin arktisen merijään keskimääräinen minimi vuosina 1979–2000. Myös ero entiseen ennätykseen eli vuoden 2007 minimiin on suuri. Jäinen merialue kutistui tänä vuonna 760 tuhatta neliökilometriä eli 18 prosenttia pienemmäksi kuin vuonna 2007.
Ohuen ja nuoren, siis alle yksivuotisen jään osuus koko arktisesta merijäästä on käynyt yhä hallitsevammaksi. Sellainen ohut jää murtuu ja sulaa helposti. Jään ohuus oli todennäköisesti tärkein syy tämänkesäiseen laajamittaiseen jääkatoon, arvioi Yhdysvaltain kansallinen lumi- ja jäätietokeskus (NSIDC) tiedotteessaan.
Uusi ennätys koskee vuodesta 1979 lähtien tehtyjä satelliittiavusteisia jääalan mittauksia. Tämänvuotinen ennätyslukema voi vielä pienentyäkin hieman, jos Pohjoisella jäämerellä puhaltavat tuulet liikuttelevat jäljellä olevia jäälauttoja juuri sopivasti. NSIDC luokittelee merialueen jääpeitteiseksi, jos sen pinta-alasta yli 15 prosenttia on jäässä.
Merenpinnan tason havaituista muutoksista on julkistettu uusi yhteenveto tieteellisessä kokouksessa, joka on parhaillaan käynnissä Venetsiassa. Tutkijat ovat laskeneet, että merenpinta on noussut vuosina 1992–2010 maailmanlaajuisesti keskimäärin kolme millimetriä vuodessa. Merenpinnan tason nousua aiheuttavat muun muassa meriveden lämpölaajeneminen ja maa-alueilla sijaitsevien jäämassojen sulaminen.
Alueellinen vaihtelu kannattaa huomata tässäkin asiassa. Maapallolla on merialueita, joilla merenpinta on noussut jopa kymmenisen millimetriä vuodessa. Joillakin alueilla merenpinta on puolestaan laskenut saman verran. Kartta havainnollistaa merenpinnan tason muutoksessa mitattuja eroja:
Brasilian Amazonin metsäkato jatkaa yhä hidastumistaan, ainakin vuositasolla, kertoo trooppisen luonnon tilaa seuraava Mongabay.com. Tämän vuoden heinäkuun lopussa päättynyt kahdentoista kuukauden jakso oli ilmeisesti taas uusi ennätysvuosi, eli metsää hävitettiin silloin vähemmän kuin yhtenäkään vastaavana jaksona vuoden 1988 jälkeen. Laskutavasta riippuen metsää hävitettiin nyt noin 1047 neliökilometriä tai noin 2011 neliökilometriä. Edelliseen 12 kuukauden jaksoon verrattuna se on noin kolmanneksen tai viidenneksen vähemmän.
Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) viides arviointiraportti ilmestynee vuosina 2013–2014. Sitä odotellessa meitä ilahduttaa Amerikan meteorologinen seura (AMS), joka on päivittänyt lausuntonsa ilmastonmuutoksesta. Se on vain muutaman liuskan mittainen, hieman USA-painotteinen, mutta silti ihan hyvä tiivistelmä globaaleistakin ilmastoasioista, jotka liittyvät nimenomaan elottoman luonnon ilmiöihin. Suosittelemme AMS:n tekstiä englannintaitoisille lukijoille, jotka tarvitsevat lyhyehköä, vertaisarvioituun tieteelliseen tutkimukseen tukeutuvaa yhteenvetoa ilmastonmuutoksen pääseikoista.
Mitään mullistavia uutisia lausunto ei siis sisällä, mutta päättyy vakavaan ajatukseen: Maapallo on ainoa tiedossamme oleva planeetta, joka pystyy ylläpitämään ihmiselämää, joten olkaamme äärimmäisen varovaisia sen suhteen!
Arktinen merijää on sulanut ennätyksellisen pienialaiseksi, tiedotti Yhdysvaltain kansallinen lumi- ja jäätietokeskus NSIDC tämän viikon alussa. Ennätys koskee vuonna 1979 alkanutta satelliittimittausten aikakautta. Jäisen meren pinta-alaksi mitattiin elokuun 26. päivänä 2012 noin 4,1 miljoonaa neliökilometriä. Se on 70 tuhatta neliökilometriä vähemmän kuin aiempi ennätyksellinen minimi, joka mitattiin 18.9.2007.
Jääpeitteisen meren pinta-ala voidaan laskea toisistaan hiukan eroavin tavoin. Jään vähyyden uudesta ennätyksestä ovat viime päivinä tiedottaneet NSIDC:n lisäksi ainakin Norjan Nansen-tutkimuskeskus ja Japanin JAXA.
Jään vähyys Pohjoisella jäämerellä on nyt paitsi absoluuttista, myös suhteellista, ajankohtaan nähden huomiota herättävää. Jääalan supistuminen oli jo kesäkuun päättyessä kolme viikkoa keskimääräisestä "aikataulusta" edellä. Nyt jään odotetaan jatkavan sulamista tänä kesänä vielä parin kolmen viikon ajan. Arktisen merijään alan vuosittainen minimi ajoittuu tyypillisesti juuri syyskuuhun.
Elokuun alkupuolella Pohjoisella jäämerellä muodostui mittava myrsky, joka saattoi osaltaan kiihdyttää merijään murtumista ja sulamista. Oli miten oli, myrsky ei yksinään riitä selittämään arktisen merijään tämänhetkistä vähyyttä, vaan jääkato on osa laajempaa ilmiötä. Kuusi viimeisintä merijään kesäminimiä (vuoden 2012 havainto mukaan luettuna) ovat samalla myös mittaushistorian kuusi suppeinta kesäminimiä. Jää sulaa kesällä erityisen herkästi, koska se ei ole enää yhtä paksua kuin vanhoina hyvinä aikoina. NSIDC:n Mark Serreze on sitä mieltä, että tänä vuonna olisi todennäköisesti syntynyt uusi ennätysminimi, vaikka myrskyä ei olisi ollutkaan.
Arktinen pyörremyrsky satelliitin kuvaamana 7.8.2012. Kuvan vasemmassa yläkulmassa näkyy Grönlannin pohjoispää, vasemmalla alhaalla Frans Joosefin maa, ja oikealla alhaalla Uuden-Siperian saaret. Myrskyyn liittynyt matalapaine oli epätavallisen voimakas. Tämäntapaiset arktiset syklonit ovat lisäksi yleisempiä talvella kuin kesällä. (Kuva: NASA Earth Observatory/Creative Commons)
Pohjoisen merijään kato on ollut tänä kesänä kouriintuntuvaa esimerkiksi Hudsoninlahdella. Polar Bears International uutisoi, että läntisellä Hudsoninlahdella jääkarhuja on noussut maihin tänä kesänä jo melkein neljä viikkoa tavallista aiemmin. Jääkarhujen ravitsemuksen kannalta tämä on huono uutinen (ks. Sääasema 16.2.2011).
Luoteisväylän pohjoinen reitti alkoi vapautua jäästä heinäkuun puolenvälin jälkeen. Heinäkuun päättyessä Parryn kanaali oli enää vain noin 33-prosenttisesti jäässä. Siihen aikaan vuodesta kanaalista on ollut jäässä keskimäärin 79 prosenttia (vuosien 1981–2010 mediaani). Niukkajäisemmät olosuhteet ovat houkutelleet paikalle jopa seikkailuhenkisiä purjeveneilijöitä yrittämään reittiä, jota on aiemmin kuljettu vain jäänmurtajilla.
Luoteisväylän eteläisemmällä reitillä, Kuningas Williamin saaren lähistöllä, etsitään tänäkin kesänä Erebusta ja Terroria, Sir John Franklinin kahta höyrypurjelaivaa – tai mitä niistä onkaan jäljellä. Franklin retkikuntineen seilasi vuonna 1845 Englannista etsimään Luoteisväylää eli meritietä Euroopasta Pohjois-Amerikan pohjoispuolitse Aasiaan. Löytöretki jäi kesken legendaarisen karmealla tavalla.
Luoteisväylän eteläisemmällä reitillä sijaitsee myös Cambridge Bayn kylä. Siellä iloitaan nykyisin risteilyturismin lisääntymisestä alueella. Niin ovat ajat muuttuneet. Mutta kuitenkin, niin kauan kuin merijäätä vielä on kesäisin, se on merenkulkijoiden kannalta vakavasti otettava vaaratekijä.
Esimerkiksi Koillisväylälle odotettiin tälle purjehduskaudelle ennätysmäärää rahtilaivaliikennettä, mutta ensimmäisen kahden kuukauden aikana vasta yhdeksän alusta on kulkenut reitin ydinkäyttöisten jäänmurtajien avustuksella. Jäätilanne Itä-Siperian merellä on pysynyt ainakin toistaiseksi hankalampana kuin viime kesänä.
Grönlannissa sijaitsevasta Petermannin jäätiköstä irtosi heinäkuussa suuri lauttamainen jäävuori. Tämä jääsaari, PII-2012, on kooltaan noin 120 neliökilometriä. Jään lohkeamista osattiin odottaa. Se tapahtui halkeamasta, joka havaittiin jäätikössä jo vuonna 2001.
Edellisen kerran Petermannista irtosi huomattavan suuri jääkappale vuonna 2010 (ks. Sääasema 10.8.2011). Tutkijat seuraavat sen jäänteiden vaiheita vieläkin.
Kesän huomionarvoisiin tapahtumiin lukeutuu myös laaja-alainen sulaminen Grönlannin jääpeitteen yläpinnalla. Sulamista tapahtui heinäkuussa joidenkin päivien ajan noin 97 prosentilla jään pinta-alasta. Grönlannissa oli juuri silloin meneillään epätavallisen lämmin viikko. Saarella mitattiin suorastaan helteisiä lämpötiloja. Grönlannin jääkilven korkeimman kohdan tasolla, yli kolmen kilometrin korkeudessa sijaitsevalla Summitin sääasemallakin lämpötila nousi nollan yläpuolelle. Summitissa suojasäät ovat harvinaisia.
Grönlannin jäätikön pinnan sulamista ei ole aiemmin havaittu näin suurella alueella koko sinä aikana, kun seutua on tarkkailtu satelliittien avulla, eli yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Yleensä sulamista tapahtuu kesällä vain noin puolella Grönlannin jäätikön pinta-alasta. Summitin tutkimusasemalla kairattujen jäänäytteiden perusteella tiedetään, että siellä sattuu tämänkesäisen kaltaista sulamista keskimäärin kerran noin 150 vuodessa.
Alempana eli lähempänä rannikkoa Grönlannin sulaminen on aiheuttanut tänä kesänä tulvia ja niiden myötä aineellisia vahinkoja esimerkiksi Kangerlussuaqissa.
Lopuksi on mainittava vielä kesäaikaisen lumipeitteen pinta-alassa havaitut muutokset. Pohjoisen pallonpuoliskon maa-alueilla oli tämän vuoden kesäkuussa ja heinäkuussa vähemmän lunta kuin aiempina vuosina samaan aikaan. Näitä lumihavaintoja on tehty vuodesta 1967 alkaen.
Etenkin kesäkuun lumitrendi pistää silmään jyrkkyydellään. Tänä vuonna lumiala oli pohjoisessa yli miljoona neliökilometriä aiempaa ennätystä eli kesäkuun 2010 lukemaa pienempi. Pohjoisen jäämeren rannikko on ollut sen jäljiltä melkein lumeton.
Pohjoisella jäämerellä on tehty yllättävä, kaikkien aikojen ensimmäinen suora havainto arktisen merijään alla tapahtuvasta mittavasta leväkukinnasta. Heinäkuussa 2011 Tšuktšimerellä liikkunut tutkimusretkikunta löysi runsaan leväesiintymän, joka jatkui tiiviin ahtojään alla yli sadan kilometrin päähän avovesialueen reunasta. Jää oli noin metrin paksuista, ja levärunsaus ulottui sen alla pystysuunnassa kymmenien metrien syvyyteen. Video näyttää parhaiten, millaista "hernekeittoa" merijään alta löytyi:
"Jos joku olisi kysynyt minulta ennen tutkimusretkeä, tulisimmeko näkemään jäänalaisia leväkukintoja, olisin sanonut sen olevan mahdotonta", päivittelee tutkimusta johtanut Kevin Arrigo Nasan tiedotteessa. "Löytö oli täydellinen yllätys."
Pohjoisen jäämeren avovesialueilla asiat ovat toisin – siellä leväkukinnat ovat tuttu ilmiö. Vanhan käsityksen mukaan merijään läpi ei pääse riittävästi auringonvaloa, jotta planktonlevät voisivat kasvaa jään alla. Vedessä vapaana elävien mikrolevien kasvu pääsee vauhtiin vasta, kun meri on avautunut kesän myötä jäättömäksi.
Kaikki viittaa kuitenkin siihen, että Tšuktšimeren leväkukinta oli kehittynyt jään alla, eikä esimerkiksi ollut ajelehtinut sinne muualta merivirtausten mukana.
Nyt ei tiedetä, onko tällaista jäänalaista leväkukintaa esiintynyt Pohjoisella jäämerellä tutkijoiden huomaamatta jo pitkään, vai onko kyseessä napa-alueen luonnolle uusi ilmiö.
Se kyllä tiedetään, että arktisen merijään keskimääräinen nuortuminen ja oheneminen on ollut käynnissä jo vuosikymmenien ajan. Jään oheneminen on voinut mahdollistaa jäänalaiset leväkukinnat, ja ohenemisen jatkuminen voi tehdä niistä yhä yleisempiä. Merijään yläpinnalle sulaneet lammikot toimivat kuin ikkunat: auringonvaloa pääsee niiden läpi moninkertaisesti verrattuna lumipeitteiseen merijäähän. Lisäksi nuori merijää on pinnanmuodoiltaan tasaisempaa kuin vanha jää, mikä edistää laajojen lammikoiden syntyä.
Tšuktšimerellä yllätti myös jäänalaisten planktonlevien huima kasvunopeus. Näiden mikroskooppisten kasvien lukumäärä kaksinkertaistui nopeammin kuin kerran päivässä. Sikäläiset olot ovat leväkukinnalle hyvin suotuisat, koska levien tarvitsemia ravinteita kumpuaa Alaskan mannerjalustan reunan kohdalla meren syvyyksistä kohti pintaa. Kaiken lisäksi merijää suojaa leväsoluja auringon haitalliselta ultraviolettisäteilyltä. "Jos olisin planktonlevä, siellä minä haluaisin kasvaa", professori Arrigo visioi.
Nopeasti kasvavat planktonlevät tarvitsevat tietysti paljon hiilidioksidia yhteyttämisen raaka-aineeksi. Tutkijat haluavatkin selvittää seuraavaksi, miten yleisestä ilmiöstä jäänalaisessa leväkukinnassa on kysymys, ja miten suuri merkitys sillä on hiilen kiertokululle arktisessa meriekosysteemissä. Nyt esiteltyjen uusien havaintojen perusteella joidenkin merialueiden perustuotanto voisi olla jopa kymmenkertainen verrattuna aikaisempiin laskelmiin.
Pohjoisen jäämeren hiilinielun tehostuminen on helppo nähdä myönteisenä ilmiönä, mutta Arrigo huomauttaa, että koko maailman mittakaavassa sen merkitys on kuitenkin pieni. Nähtäväksi jää vielä, siirtyykö arktisen leväkukinnan huippu eri ajankohtaan kuin ennen, ja mitä vaikutuksia sillä kenties olisi arktisen ekosysteemin muihin vuodenaikaisilmiöihin.
Pohjoisen jäämeren tämänkesäinen sulamisvaihe jatkuu jännittävänä. Arktisen merijään ala oli toukokuussa taas ajankohdan keskiarvoa pienempi. Jäisen meren ala oli keskimäärin 13,13 miljoonaa neliökilometriä, mikä on noin 480 tuhatta neliökilometriä vähemmän kuin vuosien 1979–2000 toukokuiden keskiarvo. Jään alueellisessa jakaumassa oli samoja piirteitä kuin aiemminkin tänä keväänä, eli Beringinmerellä oli tavallista enemmän jäätä ja Barentsinmerellä tavallista vähemmän.
Brasilian Rio de Janeirossa pidetään ensi viikolla Yhdistyneiden kansakuntien huippukokous Rio+20, jonka aiheena on maailman kestävä kehitys. Rion-kokoukseen liittyviä juttuja kannattaa lukea vaikkapa The Guardianista, missä niitä on tarjolla runsaasti. Kokousta seuraa myös BBC:n Richard Black.
Loppusyvennyksenä toimikoon tällä kertaa Cancúnin MUSA, Museo Subacuático de Arte, eli vedenalainen taidemuseo. Meksikolaiseen merenpohjaan on pystytetty jo yli neljäsataa Jason deCaires Taylorin taiteilemaa veistosta (katso video), ja heinäkuussa ne ovat saamassa seurakseen vielä kuusikymmentä teosta lisää samalta taiteilijalta. Ympäristöystävällisistä materiaaleista valmistetut ihmishahmoiset patsaat ja installaatiot toimivat yhtä aikaa turistinähtävyytenä ja keinotekoisena riuttana, joka vähitellen verhoutuu elävään kasvustoon.
Atlantin valtameren tämänvuotinen hurrikaanikausi on alkanut kesäkuun ensimmäisen päivän myötä myös "virallisesti". Kauden kaksi ensimmäistä trooppista pyörremyrskyä, Alberto ja Beryl, tulivat nimetyksi jo toukokuun puolella, mikä on harvinaista. Tätä ennen vain vuosina 1887 ja 1908 on kaksi myrskyä saanut nimensä jo ennen kesäkuun alkua, kirjoittaa säätieteilijä Jeff Masters blogissaan. Tilastot alkavat vuodesta 1851.
Havaintotilastojen perusteella tiedetään, että myrskyjen esiintyminen jo toukokuussa ei välttämättä tarkoita sitä, että koko kaudesta olisi tulossa tavallista aktiivisempi. Viime vuodet ovat olleet Atlantilla runsasmyrskyisiä, mutta vuoden 2012 hurrikaanikaudesta arvellaan tulevan jokseenkin keskimääräinen. Kesä-marraskuuta koskevat myrskyennusteet ovat maltillisia:
Yhdysvaltain Noaan mukaan on 70 prosentin todennäköisyys, että nimen saavia myrskyjä muodostuu 9–15 kappaletta, ja että niistä 4–8 voimistuu hurrikaaniksi.
Coloradon osavaltionyliopisto arvioi 1.6. päivitetyssä ennusteessaan (pdf), että kesäkuusta alkaen tulee vielä 11 nimettyä myrskyä, joista viisi kehittyy hurrikaaniksi.
Floridan osavaltionyliopisto puolestaan odottaa todennäköisimmin kolmeatoista nimettyä myrskyä, joista seitsemän yltyy hurrikaaniksi. Floridalaiset ovat laskeneet 70 prosentin todennäköisyyden sille, että kaudella muodostuu 10–16 myrskyä, mukaan lukien 5–9 hurrikaania.
Britannian Met Office ennustaa Atlantille noin kymmentä trooppista pyörremyrskyä. Seitsemänkymmenen prosentin todennäköisyydellä myrskyjen määräksi tulee 7–13.
Vuosina 1981–2010 trooppisia pyörremyrskyjä nimettiin Atlantilla keskimäärin kaksitoista, ja keskimäärin kuusi niistä voimistui hurrikaaniksi eli hirmumyrskyksi asti.
Teollisen vallankumouksen alkaessa ilmakehämme hiilidioksidipitoisuus oli noin 280 miljoonasosaa (ppm). Noaan seurannan mukaan maailman ilmakehän keskimääräinen hiilidioksidipitoisuus oli viime vuonna jo yli 390 miljoonasosaa. Keskiarvo pitää sisällään muun muassa vuodenaikaista ja alueellista vaihtelua, mutta pidemmän aikavälin globaali trendi on ollut jyrkkenevästi nouseva 1800-luvulta lähtien. Ilmiön mittasuhteet kannattaa kerrata tästä animaatiosta, joka esittää yhteen minuuttiin tiivistettynä, miten ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on muuttunut viimeisen 800 tuhannen vuoden aikana:
Ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden vuosittainen maksimi ajoittuu pohjoisella pallonpuoliskolla kevääseen, eli aikaan juuri ennen kasvukautta. Kasvien yhteyttämisaktiivisuuden huippu näkyy jokakesäisenä notkahduksena ilmakehän hiilidioksidikäyrässä. Pohjoisella pallonpuoliskolla on niin paljon enemmän maakasvillisuutta kuin eteläisellä pallonpuoliskolla, että sen vuosikierto vaikuttaa koko maailman hiilidioksidikeskiarvoihin.
Isojen päästölähteiden lähistöllä on jo monena vuonna mitattu yli neljänsadan miljoonasosan hiilidioksidipitoisuuksia. Noaan viimeviikkoisen tiedotteen mukaan neljänsadan miljoonasosan raja on alkanut ylittyä nyt myös syrjäseuduilla. "Syrjäseudulla" tarkoitetaan tässä sijaintia, joka on niin kaukana isoista päästölähteistä, että sikäläisen ilman koostumuksen voidaan katsoa edustavan maailmanlaajuista kokonaistilannetta mielekkäällä tavalla.
Keväällä 2012 sattui siis ensimmäistä kertaa syrjäseudun mittausasemalla, että ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kuukauden keskiarvoksi mitattiin vähintään 400 miljoonasosaa. Tämä ilmastopsykologisen kynnyksen ylitys tapahtui huhtikuussa Alaskan Barrow'ssa. Tiedot ovat alustavia, mutta suuria täsmennyksiä niihin ei ole odotettavissa.
Lisäksi tänä keväänä mitattiin lyhytkestoisempi neljänsadan miljoonasosan ylitys kuudella muulla pohjoisella syrjäseudun mittausasemalla, jotka sijaitsevat Alaskassa, Kanadassa, Islannissa, Norjassa, Suomessa ja pohjoisella Tyynellämerellä.
1960-luvun alkupuolella ilmakehämme hiilidioksidipitoisuus nousi vielä vain noin 0,7 miljoonasosaa vuodessa, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana vuosittainen nousu on ollut kahden miljoonasosan luokkaa. Ensi keväänä pitoisuus nouseekin tämänvuotisilla ennätyspaikoilla luultavasti jo ainakin 402 miljoonasosaan. Maailmanlaajuisesti neljänsadan raja rikottaneen noin vuonna 2016.
Yhdistyneiden kansakuntien ympäristöohjelma UNEP nimitti Piccardin eilen yhdeksi vuoden 2012 "maapallon ritareista", Champions of the Earth, tunnustuksena inspiraatiosta ja toiminnasta. Psykiatri ja pioneeri-ilmailija Piccardin viesti on selkeä: "Sen sijaan että takertuisimme pakkomielteisesti ilmastonmuutoksen kaltaisiin isoihin ongelmiin, jotka vaikuttavat ylivoimaisilta, meidän tarvitsee keskittyä ratkaisuihin, toivoon ja optimismiin."
Video esittelee Solar Impulsen toukokuista lentoa Sveitsistä Espanjaan.
Fossiilisista polttoaineista aiheutui viime vuonna ennätyksellisen suuret hiilidioksidipäästöt, kertoo kansainvälinen energiajärjestö IEA viimeviikkoisessa tiedotteessaan. IEA:n alustava arvio on, että vuonna 2011 ihmiskunnan energiantuotanto tuuppasi ilmakehään jopa 31,6 miljardia tonnia hiilidioksidia. Se on noin miljardi tonnia eli 3,2 prosenttia enemmän kuin vuonna 2010.
Hiilivoiman osuus vuoden 2011 päästöistä oli noin 45 prosenttia, öljyn ja maakaasun polttamisen 35 ja 20 prosenttia. Maittain eriteltynä suurin osa vuoden 2011 päästökasvusta tuli Kiinasta. Kiinan päästöt kasvoivat viime vuonna 9,3 prosenttia.
Hiilivoiman käyttö on lisääntynyt Kiinassa, mutta niin on myös "puhtaan energian". Sikäläistä energiatehokkuuttakin on parannettu. Vuosina 2005–2011 Kiinan bruttokansantuotteen hiili-intensiteetti pieneni 15 prosenttia. Ilman näitä toimia Kiinan energiantuotannon hiilidioksidipäästöt olisivat olleet vuonna 2011 yli kolminkertaiset kuin mitä ne nyt olivat.
IEA on jo aiemmin laatinut arvioita siitä, miten päästöjen vähentämisessä on edistyttävä, jotta maailman keskilämpötilan nousu saataisiin pidettyä alle kahdessa celsiusasteessa, josta usein puhutaan turvallisen lämpenemisen ylärajana. Yhden arvion mukaan vuosittaiset päästöt saavat huipentua 32,6 miljardiin tonniin, mutta sitten niiden täytyy alkaa pienentyä viimeistään vuonna 2017. Tällöinkin on vain 50 prosentin mahdollisuus, että ilmaston lämpeneminen pysyy halutuissa rajoissa.
Jos jatkamme hiili-intensiivistä energiantuotantoa viimevuotisella kasvuvauhdilla, vuosipäästöt paisuvat (puoli)turvalliseen enimmäismääräänsä jo tänä vuonna. IEA:n pääekonomisti Fatih Birol kommentoikin Reutersille, että nykymeno vastaa kehityskulkua, jossa keskilämpötila nousee, ei kahdella vaan kuudella asteella vuoteen 2050 mennessä.
CAT:n ympyräkuviossa on mukana vain esimerkkejä ilmastonmuutoksen pelätyistä vaikutuksista. Siitä puuttuu muun muassa korkeiden lämpötilojen vaikutus ihmisten terveyteen. Tätä aihetta on toki tutkittu, esimerkiksi viime viikolla julkistettiin pieni yhteenveto, jonka mukaan Yhdysvaltojen suurimmissa kaupungeissa vuosittaiset hellekuolemat yli kolminkertaistuvat vuoteen 2100 mennessä, jos kasvihuonekaasupäästöjä ei vähennetä merkittävästi.
Näissä neljässäkymmenessä kaupungissa sattui vuosittain yhteensä keskimäärin noin 1 300 hellekuolemaa vuosina 1975–2004. Vuosisadan puolivälissä kuolintapauksia arvellaan tulevan noin 2 600, ja vuosisadan lopulla menetys olisi jo noin 4 600 henkeä vuodessa.
Kumulatiivisesti laskettuna tämä tarkoittaa sitä, että tällä vuosisadalla kuolee ylimääräiset 150 tuhatta amerikkalaista kaupunkilaista ilmastonmuutoksen tuomiin helteisiin. Eniten kuolemia on odotettavissa Kentuckyn Louisvillessa (noin 19 000 henkeä), Michiganin Detroitissa (17 900) ja Ohion Clevelandissä (16 600). Kaikkien neljänkymmenen kaupungin lukemat ovat katsottavissa näppärästi tältä kartalta.
Tukalimpien hellepäivien vuosittaisen lukumäärän näissä neljässäkymmenessä kaupungissa arvioidaan keskimäärin yli kahdeksankertaistuvan vuosisadan loppuun mennessä. Vuosisadan puolivälissäkin pahimpia päiviä on odotettavissa jo yli viisinkertaisesti verrattuna vuosien 1975–1995 keskiarvoon.
Alussa, IEA:n tilastojen yhteydessä mainittu Climate Progressin kirjoitus käynnisti sikäläisten lukijoiden älykkään keskustelun, jossa käytiin läpi ilmastotilanteen aiheuttamaa ahdistusta, epätoivoa, vihaa sekä syitä ja keinoja purkaa sitä kaikkea rakentavalla tavalla. Emme ole useinkaan viitanneet blogikommentteihin, mutta tällä kertaa Sääasema suosittelee!
Päättynyt huhtikuu oli maailmassa mittaushistorian viidenneksi lämpimin huhtikuu, kertoo Noaan julkistama alustava sääraportti. Nasan vastaavien tilastojen mukaan viime kuu oli mittaushistorian neljänneksi lämpimin yhdessä vuoden 1998 huhtikuun kanssa. Sen jälkeen onkin säitä pidellyt: Viidestätoista lämpimimmästä huhtikuusta peräti kolmetoista on sattunut vuonna 1998 tai sen jälkeen.
Nasan tilastojen mukaan pitkän aikavälin (1951–1980) keskiarvoa kylmempi huhtikuu oli viimeksi vuonna 1982. Keskimääräistä kylmempi mikä tahansa kuukausi on koettu viimeksi helmikuussa 1994.
Jos tarkastellaan vuoden 2012 neljän ensimmäisen kuukauden lämpötiloja kokonaisuutena, näyttää siltä että vuosi on alkanut lämpimästi etenkin Pohjois-Amerikassa ja Siperiassa:
Australian seudun kesäilmasto oli 1900-luvun loppupuolen ajan lämpimimmillään tuhanteen vuoteen, päättelee viime viikolla julkaistu tutkimus. Siinä analysoitiin vuosien 1000–2001 lämpötilatietoja syys–helmikuulta eli sikäläiseltä lämpimältä vuodenajalta. Saatujen tulosten perusteella vuoden 1950 jälkeinen aika oli Australaasiassa lämpimin puolen vuosisadan mittainen jakso vuoden 1000 jälkeen.
Kohdealue rajattiin päiväntasaajan ja 50:nnen eteläisen leveysasteen sekä 110:nnen ja 180:nnen itäisen pituusasteen väliin. Alueella sijaitsevat muun muassa Uusi-Seelanti, Australia, suurin osa Indonesiaa ja lukuisia pieniä Tyynenmeren saaria suunnilleen Kiribatiin ja Tuvaluun saakka. Lämpötilatiedot yhdisteltiin aiemmista tutkimuksista, joissa on analysoitu muun muassa koralli- ja jäätikköjäänäytteitä ja puiden vuosilustoja.
Tutkijoiden mukaan tämä 1900-luvun loppupuolen epätavallinen lämpimyys Australaasiassa ei ole selitettävissä pelkällä luonnollisella ilmastonvaihtelulla, vaan syitä on etsittävä ihmistoiminnan ympäristövaikutuksista.
Tutkimus ei löytänyt lämpötiloista mitään pitkän aikavälin trendiä ennen vuotta 1850, ja siihenastiset lämpötilanvaihtelut olivat todennäköisesti luonnollisia, siteeraa The Guardian tutkimukseen osallistunutta Steven Phippsiä.
Viikko sitten julkistettiin raportti ilmastonmuutoksen vaikutuksesta Brittein saarten merialueiden kaloihin, sikäläiseen kalastuselinkeinoon ja akvakulttuuriin. Raporttiin on koottu aiemmin julkaistua tutkimustietoa, jota on ehkä yllättävänkin vähän, jos ajatellaan kalojen suurta ravitsemuksellista ja taloudellista merkitystä ihmisille. Toisaalta tietoa on niin paljon, että poimimme raportista tähän vain joitakin yksinkertaisia pääkohtia ja esimerkkejä.
Britannian ja Irlannin ympärillä merivesi on lämmennyt noin 0,2-0,6 celsiusastetta vuosikymmenessä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajan. Brittein saarten meriveden pintalämpötilat ovat nousseet jopa kuusinkertaisella nopeudella verrattuna maailman merien keskiarvoon.
Joidenkin kalalajien esiintymissyvyydessä ja esiintymisalueissa on havaittu muutoksia, jotka selittyvät yksinkertaisimmin meriveden lämpenemisellä. Esimerkiksi kylmässä viihtyvät pohjakalat ovat siirtyneet 1980-luvulta lähtien noin kymmenen metriä syvemmälle vuosikymmentä kohti.
Britanniassa taloudellisesti tärkeän saaliskalan, turskan (Gadus morhua) levinneisyys on siirtynyt kohti koillista Pohjanmeren syvempiin, vielä vilpoisiin vesiin. Runsaimmat turskasaaliit on täytynyt käydä pyytämässä yhä kauempaa ja kauempaa jo 1910-luvulta alkaen. Turska tarvitsee kuteakseen todennäköisesti 4-8 celsiusasteen lämpötilan.
Lämpimässä viihtyvä meribassi (Dicentrarchus labrax) on levinnyt pohjoisemmaksi. Sen määrä on kasvanut Englannin kanaalissa, Pohjanmeressä ja Irlanninmeressä. Vuotuiset meribassisaaliit olivat Britanniassa 1980-luvun puolivälissä 460 tonnin luokkaa, mutta vuonna 2009 sitä saatiin jo 7000 tonnia. Meribassista on havaittu esimerkiksi, että naaraiden on oleiltava tietty ajanjakso yli 10-asteisessa vedessä, jotta ne kehittyisivät lisääntymiskykyisiksi.
Niinikään lämpimissä vesissä viihtyvä sardelli (Engraulis encrasicolus) on nykyisellään vähissä Biskajanlahdella, mutta Britannian rannikkovesissä se on runsastunut dramaattisesti. Viimeisen kymmenen vuoden aikana se on levinnyt vähitellen Englannin kanaaliin, Pohjanmereen ja Irlanninmereen. Niitä edeltäneiden 70 vuoden ajan sardelli käytännössä puuttui Brittein saarten vesistä. Vuonna 2007 sitä saatiin saaliiksi Britanniassa jo 939 tonnia.
Britanniassa ja Irlannissa lohi (Salmo salar) ja sinisimpukka (Mytilus edulis) ovat yleisimmät merivedessä viljellyt lajit. Lohen kasvatus on keskittynyt Skotlantiin, missä veden lämpötila on 6–15 celsiusastetta. Aika näyttää miten tämä toiminta sopeutuu meriveden lämpenemiseen. Sinisimpukoiden osalta eräs ennuste arvioi, että yhden celsiusasteen lämpeneminen aiheuttaisi tuotantoon 50 prosentin romahduksen ja neljän asteen lämpeneminen jopa 70-prosenttisen kadon. Mahdollisena ratkaisuna pidetään kasvatettavan lajin vaihtamista esimerkiksi tyynenmerenosteriin (Crassostrea gigas), joka kestää lämmintä selvästi paremmin. Ostereihin liittyy sama riski kuin lohiin: ne voivat päästä leviämään luontoon viljelylaitosten ulkopuolelle.
Tuulenkaloja (Ammodytidae) lunnin nokassa. Merituulenkala on meriekosysteemin avainlajeja, tärkeä linkki ravintoketjussa planktonin ja huippupetojen välillä. Tuulenkalat ovat kelvanneet ihmisenkin saaliiksi aina ylikalastukseen asti. (Kuva: Steve Garvie/Creative Commons)
Kaikkien kalalajien levinneisyysalueet eivät muutu, vaikka lämpötilat muuttuvatkin epäsuotuisiksi. Britannian vesillä suurin tällainen huoli kohdistuu merituulenkalaan (Ammodytes marinus). Merituulenkalalla on kovin vähäiset mahdollisuudet siirtyä syvempiin ja viileämpiin vesiin, koska se tarvitsee elinympäristökseen hiekkapohjan, jollainen on yleensä vain matalissa vesissä. Pohjanmeren kohonneet talvilämpötilat ovat ilmeisesti jo heikentäneet merituulenkalan menestymistä siellä.
Britannian eteläisiltä merialueilta on alkanut kertyä havaintoja lajeista, joita siellä ei ole tavattu ennen tai ei ole tavattu pitkään aikaan. Tonnikala (Thunnus thynnus), porsassäppikala (Balistes capriscus), kettuhai (Alopias vulpinus), sinihai (Prionace glauca), rauskulaji Pteroplatytrygon violacea ja möhkäkala (Mola mola) ovat lounaisilla rannikkovesillä yhä tavallisempi näky.
On selvää, että ilmastonmuutoksella on ollut ja tulee jatkossakin olemaan vaikutusta kalakantoihin. Meriveden lämpötila on niin keskeinen kalojen elintoimintoihin vaikuttava tekijä. Kaloille tärkeitä ympäristötekijöitä ovat myös meriveden happamuus (pH), johon ilmakehän hiilidioksidipitoisuus vaikuttaa, ja veden happipitoisuus, johon veden lämpötila vaikuttaa. Lämpötilan merkitys voi vaihdella samallakin kalalajilla yksilön eri elämänvaiheiden välillä. Vaikutusten monivivahteisissa yksityiskohdissa riittää vielä tutkittavaa, ennen kuin Brittein saarten mannerjalustan kalakannoista kyetään laatimaan tarkkoja kvantitatiivisia ennusteita.
Kalojen kannanvaihteluista voi myös olla vaikeaa päätellä, mikä on ympäristönmuutoksen ja mikä kalastuksen vaikutusta. Ammattikalastuksen vaikutus kalakantoihin on ollut huomattavaa jo 1800-luvun lopulta lähtien, ja esimerkiksi 2000-luvulla ylikalastus on ollut Britanniassa vielä hyvin yleistä.
Kalaraportin julkistanut brittiläinen Marine Climate Change Impacts Partnership on meriluonnon tutkimusta tuottava yhteenliittymä, jossa on mukana sekä tutkimuslaitosten että hallituksen, kanslaisjärjestöjen ja teollisuuden edustajia. Raportista uutisoivat Edie.net, Yale Environment 360, Climate Progress ja perusteellisimmin The Guardian.
Jään suhteellinen paljous jäänee lyhytaikaiseksi. Keskiarvon tuntumassa pysyttiin nyt, kun jääala pieneni ensin hitaasti huhtikuun ensimmäisen kolmen viikon ajan ja nopeasti vasta viimeisellä viikolla. Suuri osa tämänhetkisestä merijäästä on nuorta ja ohutta. Kesäkauden kuluessa tullaan epäilemättä näkemään sen nopeaa sulamista.
Beringinmerellä oli huhtikuuussa 2012 edelleen selvästi keskiarvoa enemmän jäätä, kuten jo tammikuusta lähtien. Alaska Dispatch kertoo, että sikäläiset Pribilofsaaret ovat olleet jään ympäröiminä tänä talvena ennätykselliset 103 päivää. Edellinen ennätys oli 100 päivää. Beringinmeren tämäntalvinen jäärunsaus on seurausta alueella vallinneista alhaisista lämpötiloista ja pohjoistuulista.
Pidemmällä aikavälillä tapahtuneessa arktisen merijään vähenemisessä ei ole kyse pelkästä luonnollisesta vaihtelusta, toteaa taas yksi uusi tutkimus. Tällä kertaa tutkijat analysoivat vuodesta 1953 alkaen kerättyjä merijäähavaintoja. Heidän mukaansa jo pelkkä havaintoaineisto riittää osoittamaan, että jääkatoa aiheuttaa jokin ulkoinen syy. Luonnollisen vaihtelun ja ulkopuolelta tulevan lineaarisen trendin yhdistelmä selittää jääolojen muutoksen hyvin.
Entä mikä tuo ulkopuolelta tuleva lineaarinen trendi voisikaan olla? Tutkijoiden mukaan vain ilmakehän noussut hiilidioksidipitoisuus on tässä yhteydessä fysikaalisesti uskottava selitys. Arktisen merijään vähenemisen ei havaittu korreloivan auringon aktiivisuuden, tuuliolosuhteiden, tulivuorenpurkausten, valtameren lämpövirtausten eikä kosmisen säteilyn kanssa.
Pohjois-Norjan läheisillä merialueilla muodostuu joka talvi noin kaksitoista polaarista matalapainetta. Polaarimatala syntyy, kun hyvin kylmä ja kuiva ilma kulkee jään päältä huomattavasti lämpimämmän meren ylle. Lämpötilaero ilman ja meren välillä voi olla jopa 20 celsiusastetta. Polaarimatalaan liittyy kovan tuulen lisäksi usein myös runsas lumisade.
Tutkijat arvelevat, että polaarimatalien esiintymisalue siirtyy merijään mukana pohjoisemmaksi. Talvimyrskyt osuvat silloin vähemmän usein Manner-Norjaan, mutta voivat samalla siirtyä rasittamaan Huippuvuorten asukkaita.
Polaaristen matalapaineiden ennustaminen on vaikeaa ja ne ovat aiheuttaneet myrskyvahinkoja muun muassa huonosti varautuneille merenkulkijoille.
Grönlannin jäätiköiden virtausnopeudesta julkaistiin viime perjantaina uusi, suhteellisen kattava tutkimus. Siinä tarkasteltiin noin kahtasataa eli melkein kaikkia Grönlannin tärkeimpiä jäävirtoja. Jäävirtojen nopeudessa ja virtausnopeuden muutoksissa havaittiin vuosina 2000-2011 monenlaista vaihtelua.
Kokonaan maalla sijaitsevat jäävirrat etenivät yleensä hitaasti, korkeintaan satakunta metriä vuodessa. Vuonojen shelfijäätiköihin päättyvät jäävirrat liikkuivat keskimäärin joitakin satoja metrejä tai jopa puolisentoista kilometriä vuodessa, mutta niiden virtausnopeus ei kasvanut mainittavasti.
Suoraan mereen päättyvät jäätiköt virtasivat yleisesti ottaen nopeimmin, jopa yli kymmenen kilometriä vuodessa. Ne ovat Grönlannin nykyisen jääkadon kannalta merkittäviä. Niidenkin virtausnopeudessa havaittiin vaihtelua - jotkut niistä jopa hidastuivat 2000-luvulla. Luoteis-Grönlannissa tämäntyyppisten jäätiköiden virtausnopeus kasvoi silti keskimäärin 28 prosenttia ja Kaakkois-Grönlannissa 32 prosenttia.
Grönlannin jäävirtojen nopeutuminen ja siitä seuraava merenpinnan nousu ei näytä yltävän kaikkein pahimpien lähitulevaisuuden skenaarioiden tasolle, ainakaan tässä esitellyn tutkimuksen perusteella. Grönlannin jääkato aiheuttaa kyllä merenpinnan nousua, mutta vuoteen 2100 mennessä ehkä sittenkin vain noin kymmenisen senttimetriä eikä esimerkiksi puolisen metriä.
Toisaalta tutkijat eivät havainneet selviä merkkejä siitäkään, että jäätiköiden virtausnopeuden yleinen kiihtyminen olisi loppumassa ennen vuotta 2100. Ikävät yllätykset ovat vielä mahdollisia Grönlannissa, ja äskenmainittu merenpinnan kymmenen lisäsenttiä voi silloin ylittyä.
Ilmastomallit ovat ennustaneet yleisesti ottaen, että kun maailman keskilämpötila nousee, maapallon kuivat seudut kuivuvat lisää ja sateiden kosteina pitämät alueet puolestaan saavat vettä entistäkin enemmän. Ilmiön taustalla on se yksinkertainen fysikaalinen tosiseikka, että kun ilma lämpenee, se kykenee sitomaan itseensä aiempaa enemmän vesihöyryä. Toisin sanoen veden kiertokulku maapallolla voimistuu, eli vettä haihtuu ja sataa aikayksikköä kohti enemmän kuin ennen.
Viime viikolla julkaistiin tutkimus, jossa analysoitiin eri puolilta maailmaa 50 vuoden aikana koottuja havaintoja meren pintaveden suolapitoisuudesta. Suolaisuudessa havaitut muutokset viittaavat siihen, että veden kiertokulku on todellakin kiihtynyt vuosina 1950–2000, ja vieläpä enemmän kuin osattiin odottaa. Kiertokulun kiihtyminen on ollut melkein kaksi kertaa niin ripeää, kuin mitä nykyiset ilmastomallit ennakoivat.
Maapallon maa-alueilta ei valitettavasti ole käytettävissä yhtä kattavaa havaintoaineistoa kuin merialueilta. Toisaalta merialueet kertovat hyvin isosta osasta maailman veden kiertokulkua: meriin sataa noin 80 prosenttia siitä sateesta, joka saavuttaa planeettamme pinnan. Merten osuus maapallon pinta-alasta on noin 70 prosenttia.
Shelfi- eli lauttajäätiköt ovat meriveden varassa kelluvia, suuria makeastavedestä muodostuneita jäähyllyjä, jotka toimivat eräänlaisena pönkkänä tyvipuolellaan maa-alueella sijaitseville jäätiköille – joiden merelle ulottuvia kärkiosia ne itse asiassa ovat. Kun shelfijäätiköt ohenevat, niiden jarruvaikutus heikkenee, ja jää alkaa virrata maalta mereen nopeammin.
Tutkijat arvelevat, että eteläisen napa-alueen muuttuneet tuuliolosuhteet aiheuttavat shelfijäätiköiden sulamista sekä suoraan että epäsuorasti.
Antarktiksen niemimaan suurimman shelfijäätikön viimeaikainen oheneminen pystytään selittämään sillä, että uudet lämpimät kesätuulet sulattavat suoraan jäähyllyn yläpintaa.
Suurimmassa osassa Etelämannerta shelfijäätiköiden sulaminen selittyy kuitenkin vain lämpimillä merivirtauksilla, jotka sulattavat jäätä alhaalta päin. Uudenlaiset tuulet ovat muuttaneet merivirtauksien suuntaa ja voimakkuutta siten, että ne yltävät nyt shelfijäätiköiden alle asti. Tällainen lämpimän meriveden kosketus vaivaa etenkin Länsi-Etelämantereen rannikon jäähyllyjä.
Nyt tutkituista viidestäkymmenestäneljästä Etelämantereen shelfijäätiköstä kaksikymmentä paljastui lämpimän merivirran uhreiksi. Jäähyllyt ohenevat pahimmillaan seitsemän metrin vuosivauhdilla. Kaikkien näiden kahdenkymmenen shelfijäätikön tapauksessa niitä maalta käsin ruokkiva jäätikkövirtaus oli nopeutunut.
Shelfijäätiköt näyttävät siis olevan hyvin keskeisessä asemassa Etelämantereen jäätiköiden virtausnopeuden säätelyssä. Niiden jarruvaikutus voi lopahtaa melko vähäisenkin ohenemisen seurauksena, eli koko jäähyllyn ei tarvitsekaan ensin sulaa ja hajota pois tieltä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Etelämanner voi menettää paljon jäämassaa, vaikka mantereen yllä vallitsevatkin jäätävän kylmät säät.
Ilmastonmuutos voi ajaa Välimeren alueen vuoristokasvit ahtaalle, varoittaa viime viikolla julkaistu tutkimus. Tutkimuksessa vertailtiin vuosien 2001 ja 2008 kasvitilannetta seitsemällätoista vuoristoalueella Britanniassa, Norjassa, Ruotsissa, Venäjällä, Georgiassa, Kreikassa, Romaniassa, Slovakiassa, Itävallassa, Italiassa, Sveitsissä, Ranskassa ja Espanjassa.
Ilmaston lämpenemisen oletetaan johtavan siihen, että kasvilajien levinneisyysalueet siirtyvät vuoristoissa korkeammalle. Tutkimuksessa havaittiin, että 2000-luvulla lajit olivat tosiaan alkaneet kasvaa keskimäärin ylempänä vuorenrinteillä koko Euroopassa.
Nousun seurauksena lajisto yleisesti ottaen rikastui boreaalisen ja temperaattisen vyöhykkeen eli Pohjois- ja Keski-Euroopan vuorten tutkimuskohteissa.
Välimeren alueella vallitseva suuntaus oli kuitenkin päinvastainen, eli tutkimuskohteiden lajimäärä pieneni. Tutkijat pitävät Etelä-Euroopan viimeaikaista kuivuutta todennäköisenä syynä Välimeren vuorten näytealoilla havaittuun lajikatoon.
Välimeren alueen vuoristoissa kasvaa suhteellisen monia kotoperäisiä kasvilajeja. Jos sikäläisen ilmaston kuivuminen jatkuu, kuten ilmastomallit ovat ennustaneet, todella valitettava köyhtyminen uhkaa tätä eurooppalaisen luonnon aarreaittaa.
Kasvitutkimus julkaistiin Science-lehdessä. Tutkimuksen kohteena olleet vuorialueet kuuluvat maailmanlaajuiseen GLORIA-hankkeeseen, jossa seurataan vuoristoekosysteemeissä tapahtuvia muutoksia.
Maailman valtamerten pintakerrokset ovat lämmenneet 1950-luvulta lähtien. Se ei ole uutta tietoa, mutta nyt Yhdysvaltain Noaan Sydney Levitus kollegoineen on tehnyt lämpenemisestä uuden tarkennetun arvion. Mukana on myös sellaista historiallista dataa, joka ei ollut aiemmin käytettävissä.
Merenpinnasta kahden kilometrin syvyyteen ulottuvaan vesikerrokseen varastoitui vuosina 1955–2010 lämpöenergiaa yhteensä 240 tuhannen triljoonan joulen verran. Tehona ilmaistuna se on 0,39 wattia valtamerten yhteispinta-alan neliömetriä kohti. Kyseinen vesimassa lämpeni keskimäärin 0,09 celsiusastetta.
Tutkijat laskivat muutoksen suuruuden myös hieman ohuemmasta vesikerroksesta, pinnasta seitsemänsadan metrin syvyyteen. Siihen varastoitui lämpöenergiaa 167 tuhannen triljoonan joulen verran. Keskimääräinen lämpeneminen oli 0,18 celsiusastetta.
Valtameriin on sitoutuneena noin 90 prosenttia siitä lisälämmöstä, joka maailman ilmastojärjestelmään on kertynyt vuoden 1955 jälkeen. Meriveden keskilämpötilat kertovatkin maailman ilmaston muuttumisesta syvällisemmin kuin pelkät ilmakehän lukemat.
Tutkijat kiteyttävät vielä, että valtamerten lämpenemisessä näkyy voimakas lineaarinen trendi, joka kyetään selittämään vain sillä, että kasvihuonekaasujen pitoisuus ilmakehässä on noussut.
Edellä mainittu, 55 vuoden aikana valtamerivarastoon kertynyt joulemäärä 240 tuhatta triljoonaa, eli 24 kertaa 10 potenssiin 22, on jotakin niin suurta, että sitä on vaikea hahmottaa arkikokemuksen varassa. Tästä Wikipediaan kootusta taulukosta voi löytää mielenkiintoisia vertailukohtia, kuten vaikkapa ihmiskunnan energiankulutus tai maapallolle saapuvan auringonsäteilyn energia.
Kaiken kaikkiaan Yhdysvaltoihin on nyt rakennettu yhteensä noin 47 tuhannen megawatin tuulivoimakapasiteetti. Tuulivoiman osuus sähköntuotannosta oli vuonna 2011 osavaltiotasolla suurin Etelä-Dakotassa, missä noin 22 prosenttia sähköstä väännettiin tuulesta. Saman tilaston kärkisijoille nousivat myös Iowa (noin 19 prosenttia tuulisähköä) ja Pohjois-Dakota (noin 15 prosenttia).
Lisää tuulivoimakapasiteettia on tällä hetkellä rakenteilla Yhdysvalloissa yhteensä noin 8 300 megawatin verran; osavaltioista eniten Kansasissa, Texasissa ja Kaliforniassa.
Yhdysvaltain tuulivoimasektorista uutisoi yksityiskohtaisemmin AlertNet.
Viime viikolla julkistettiin myös raportti merituulipuiston vaikutuksesta kalojen elämään. Raportti tarkastelee kalatilannetta seitsemän toimintavuoden jälkeen Horns Rev 1 -tuulipuistossa, joka sijaitsee Tanskan läntisellä merialueella. Vuonna 2002 rakennettu Horns Rev 1 käsittää kahdeksankymmentä turbiinia noin 28 neliökilometrin alueella. Se on yksi maailman suurimmista merituulipuistoista. Kuten merituulipuistot yleensäkin, Horns Rev 1 sijaitsee suhteellisen matalassa vedessä, paikassa jota monet kalatkin suosivat.
Tuuliturbiinit on pystytetty merenpohjaan siten, että niiden tyvi on ympäröity erikokoisista kivistä kootulla suojakerroksella. Turbiinien perustukset suojarakenteineen kattavat noin 0,14 prosenttia koko Horns Rev 1:n pinta-alasta. Kivien tarkoituksena on estää eroosiota, eli sitä että meriveden virtaukset kuljettaisivat hiekkaa pois turbiinien tyveltä.
Horns Rev 1:n alue oli alun perin pelkkää paljasta hiekkapohjaa. Sellaista pohjaa tarvitsevat välttämättä esimerkiksi solakan pitkulaiset tuulenkalat, joiden elintapoihin kuuluu piileskellä pohjahiekkaan kaivautuneena. Tuulipuiston alueella esiintyy neljä lajia tuulenkaloja: merituulenkala (Ammodytes marinus), pikkutuulenkala (Ammodytes tobianus), isotuulenkala (Hyperoplus lanceolatus) ja silotuulenkala (Gymnammodytes semisquamatus).
Tuulenkalat ovat tärkeää ravintoa monille linnuille, ja ne ovat ihmisillekin merkittävä kalastuksen kohde. Moni taho voi nyt iloita siitä havainnosta, että tuulipuistosta kiviröykkiöineen ei ilmeisesti ole ollut tuulenkaloille haittaa, jos ei hyötyäkään.
Havainnot viittaavat myös siihen, että turbiinien tyvikivikot houkuttelevat Horns Rev 1:n alueelle sellaisia kaloja, jotka viihtyvät luonnostaan kivikkopohjaisissa vesissä. Sellaisia tuulipuistosta löytyneitä uusia lajeja ovat kivihuulikala (Ctenolabrus rupestris), kivinilkka (Zoarces viviparous) ja rasvakala (Cyclopterus lumpus).
Tutkijat huomauttavat raportissaan, että Horns Rev 1 sijaitsee paikassa, jossa aallokko on voimakasta. Rauhallisempiin vesiin rakennetut tuulipuistot saattavat tarjota kaloille vielä suojaisampia sopukoita. Varsinaisessa kalakantojen suojelussa yksittäisen, Horns Rev 1:n kokoisen tuulipuiston merkitys on kuitenkin vähäinen.
Britanniassa on tehty tutkimus tuulipuiston vaikutuksesta maa-alueen linnustoon. Tutkimuksessa seurattiin kymmenen lintulajin elämää kahdeksantoista tuulipuiston alueella. Lintujen runsautta tarkkailtiin sekä tuulipuiston rakentamisen että varsinaisen toiminnan aikana.
Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että tuulipuiston vaikutus riippuu hyvin paljon lintulajista. Ainakin osa lajeista tottuu tuuliturbiinien läsnäoloon. Tässä tutkitut lintulajit eivät myöskään näyttäneet olevan korostuneen alttiita törmäämään turbiinin lapoihin.
Tärkeimpiä tutkimustuloksia on se havainto, että tuulipuiston rakennustyöt voivat häiritä lintuja enemmän kuin valmiin tuulipuiston toiminta. Tämä johtopäätös tehtiin kahdesta lintulajista, taivaanvuohesta (Gallinago gallinago) ja isokuovista (Numenius arquata). Ne vähenivät jo rakennusvaiheessa, eivätkä niiden kannat palautuneet ennalleen rakennustöiden päätyttyä.
Vastaavanlaista haittaa ei huomattu koituvan muille tutkituille lajeille, jotka olivat nummiriekko (Lagopus lagopus scoticus), kapustarinta (Pluvialis apricaria), töyhtöhyyppä (Vanellus vanellus), suosirri (Calidris alpina), niittykirvinen (Anthus pratensis), kiuru (Alauda arvensis), mustapäätasku (Saxicola torquata) ja kivitasku (Oenanthe oenanthe).
Tutkijat ehdottavat, että selvitettäisiin vielä, voisiko vaikkapa tuulipuiston rakennustöiden ajoittaminen lintujen pesimäkauden ulkopuolelle vähentää lintujen kokemaa haittaa.
Arktinen merijää saavutti tämänvuotisen maksimilaajuutensa maaliskuun 18:ntena päivänä. Jäisen merialueen koko oli silloin noin 15,24 miljoonaa neliökilometriä. Se on 614 000 neliökilometriä vähemmän kuin vuosien 1979–2000 keskimääräinen maksimiala, ja mittaushistorian yhdeksänneksi pienin arktisen merijään vuotuinen maksimi.
Vuoden 2012 ja sitä edeltäneiden kahdeksan vuoden maksimit ovat samalla myös mittaushistorian yhdeksän pienintä maksimia. Merijään satelliittimittauksia on tehty vuodesta 1979 alkaen.
Arktisen merijään vuosittainen maksimi on luonnollisestikin merkittävä osa vuodenaikojen kiertoa, Pohjoisen jäämeren jäätymis- ja sulamiskauden taitekohta. Jääalan kuukausittaiset keskiarvot ovat silti vähintään yhtä suuren tieteellisen mielenkiinnon kohteena, kun tutkitaan ilmaston muutoksia.
Koko maaliskuun osalta jään keskimääräinen ala oli tänä vuonna 15,21 miljoonaa neliökilometriä. Se on 530 000 neliökilometriä vähemmän kuin vuosien 1979–2000 maaliskuiden keskiarvo. Kuukausitilastoissa liikutaan nyt samoilla tasoilla kuin maksiminkin kanssa, eli tämänvuotinen maalislaajuus on satelliittiavusteisen mittaushistorian yhdeksänneksi pienin maaliskuun keskimääräinen jääala.
Arktisen merijään hupenemisen ympärivuotinen trendi on ollut talvella vähemmän jyrkkä kuin kesällä. Maaliskuun keskimääräinen merijääala on pienentynyt vuosina 1979–2012 noin 2,6 prosenttia vuosikymmentä kohti. Syyskuun (eli arktisen merijään vuosittaisen minimin ajankohdan) jääala on pienentynyt vuosina 1979–2011 moninkertaisella, kahdentoista prosentin vuosikymmenvauhdilla.
Beringinmeren ja Barentsinmeren yleistilanne oli maaliskuun päättyessä sama kuin viime vuoden joulukuusta lähtien, eli Beringinmerellä jäinen meriala oli edelleen keskimääräistä suurempi ja Barentsinmerellä keskimääräistä pienempi. Tähän vaikuttivat sekä lämpötila- että tuuliolosuhteet.
Maaliskuun arktinen merijäätilanne näytti yleisesti ottaen hieman paremmalta kuin aivan viime vuosina – ennätyksellisiä pohjalukemia ei syntynyt tällä kertaa, vaan jäätä oli isommalla alueella. Lisäksi tämänvuotinen maksimi ajoittui keskimääräistä myöhemmäksi. Merijään iästä kerätyt tiedot viittaavat valitettavasti kuitenkin siihen, että suurin osa jäästä on nyt nuorta jäätä.
Viime kesän jälkeen muodostuneen, nuoren jään osuus oli tässä maaliskuussa 75 prosenttia jääalasta. 1980-luvun maaliskuissa sellaisen nuoren merijään osuus pysytteli vielä noin 50–55 prosentin tuntumassa.
Nuorin merijää on käytännössä myös ohuinta, ja se tulee todennäköisesti sulamaan nopeasti tänäkin kesänä.
Vanhan, yli neljän vuoden ikäisen merijään osuus on romahtanut viime vuosikymmenien aikana Pohjoisella jäämerellä. Vielä 1980-luvulla sitä oli noin neljäsosa maaliskuisesta jääalasta. Vuoden 2012 maaliskuussa sellaisen vanhan jään osuus oli enää vain kaksi prosenttia.
Kanadan tilastoviranomainen on julkistanut taas teemaamme sopivaa pohjoista tietoa. Tuorein EnviroStats-katsaus kertoo lumipeitteen muutoksista viime vuosikymmeninä. Lumipeitteen vuosittainen keskipinta-ala Kanadassa on supistunut vuosien 1972 ja 2010 välillä noin 5,1 prosenttia.
Lumialan pienin keskiarvo mitattiin vuonna 1998 ja toiseksi pienin vuonna 2010. Suurimmat keskiarvot syntyivät vuosina 1972 ja 1978.
Kuukausittain tarkasteltuna lumipeitteen pieneneminen on ollut dramaattisinta kesäkuussa. Kesäkuiset lumet kutistuivat neljässä vuosikymmenessä noin 34 prosenttia. Toukokuun lumipeite pieneni vastaavasti 13 prosenttia ja huhtikuun 7 prosenttia.
Vuosien 1972–2010 loka- ja marraskuista ei löytynyt tilastollisesti merkittäviä lumipeitteen pinta-alan trendejä. Loka-marraskuu on suuressa osassa Kanadaa lumentulon aikaa.
Pohjois-Amerikan keskiosissa koettiin maaliskuussa ennennäkemätön helleaalto, joka kesti kymmenisen vuorokautta ja murskasi koko tähänastisen mittaushistorian lämpöennätyksiä Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Maaliskuun lämpöennätys ylitettiin monin paikoin, joskus jopa niin reippaasti että uusi maalisennätys ylitti samalla myös sikäläisen huhtikuun ennätyksen.
Lisäksi syntyi valtava määrä paikallisia vuorokautisia ennätyksiä – etenkin ennätyksellisen korkeita vuorokauden maksimilämpötiloja ja ennätyksellisen korkeita yölämpötiloja.
Kuriositeettina mainittakoon esimerkiksi Minnesotan Rochester, missä yön alin lämpötila maaliskuun 18:ntena päivänä oli niin korkea (16,6 °C), että se rikkoi saman päivän sikäläisen vuorokauden maksimilämpötilaennätyksen (15,5 °C). Tällaiset kategoriset harppaukset ovat ainakin Jeff Mastersin mukaan erittäin harvinaisia.
Rochesterissa oli kylläkin koleaa verrattuna moniin muihin paikkoihin, missä lämpölukemat nousivat toistuvasti lähemmäs kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä celsiusastetta. Yksi hurjimpia esimerkkejä on Chicago, missä lämpö nousi noin 26 celsiusasteen yläpuolelle yhdeksänä peräkkäisenä päivänä. Jokainen näistä yhdeksästä päivästä teki Chicagon päiväkohtaisen maksimilämpöennätyksen.
Helleaalto oli niin monin tavoin ällistyttävä, että yksityiskohdista kiinnostuneiden kannattaa silmäillä yhteenvetoja, joita ovat laatineet AtmosNews, Dr. Jeff Masters' WunderBlog (myös edeltäneinä maaliskuun päivinä 14.–22.3.) tai Weather Extremes -blogi. (Lämpötilat on ilmoitettu usein fahrenheiteina, jotka saa tutumpaan muotoon tällä näpsäkällä muuntolaskimella.)
Helleaallon maantieteelliset mittasuhteet hahmottuvat parhaiten koko maanosan näyttävältä kartalta:
Helleaallosta uutisoitiin ahkerasti ja nasevin vertauskuvin, mikä tulee esiin Knight Science Journalism Trackerin ja Climate Progressin jutuissa. "Olemme siirtyneet huutomerkin aikaan", kuten Climate Progressin Joe Romm kommentoi. Joitakin säätietoja mainittiin myös suomalaisessa CO2-raportissa.
Oliko ilmastonmuutoksella osuutta tämän historiallisen lämpöaallon syntyyn? Sitä kysymystä koskettelevat esimerkiksi New Scientist, Climate Central/The Guardian ja Climate Progress. Vastaus tuntuisi olevan enemmän tai vähemmän jyrkkä "eiköhän". Tarkempia, vertaisarvioituja analyysejä saamme arvatenkin lukea aikanaan. Niitä odotellessa voimme poimia yhä lisää yksityiskohtia Yhdysvaltain Noaan "Meteorologisesti mielipuolinen maaliskuu 2012" -sivulta.
Sekä New Scientist että Climate Central olivat kysyneet muun muassa Kevin Trenberthin kantaa sääkysymykseen. Trenberth on tutkijana Yhdysvaltain kansallisessa ilmakehäntutkimuskeskuksessa (NCAR), ja häneltä on sattumoisin julkaistu sopivasti sään viimeaikaisia ääri-ilmiöitä käsittelevä analyysi Climatic Change -lehdessä. Se ei ole suora vastaus juuri äskeisen pohjoisamerikkalaisen lämpöaallon syntyä koskeviin kysymyksiin, mutta tarjoaa aiheesta yleisemmän tason tietoutta.
Trenberthin mukaan tutkijoilta kysytään usein, että "oliko tietty säätapahtuma ilmastonmuutoksen aiheuttama". Se on kuitenkin huonosti muotoiltu kysymys eikä siihen voida niin ollen vastata tyydyttävästi, Trenberth opastaa. Kysymys on vääränlainen siksi, että ilmastonmuutos vaikuttaa jokaiseen säätapahtumaan. Se ympäristö, joka tuottaa kulloisenkin sään, on muuttunut. Me ihmiset olemme muuttaneet sitä ympäristöä. Olemme muuttaneet ilmakehän koostumusta.
Ilmastonmuutoksen vaikutusta erityyppisten sään ääri-ilmiöiden yleistymiseen on tutkittu myös saksalaisessa Potsdam-instituutissa. Heiltä julkaistiin viikko sitten tutkimus, jonka mukaan alkaa olla vahvaa näyttöä siitä, että viime vuosikymmenen äärisäistä etenkin helleaallot ja rankkasateet liittyvät ilmastonmuutokseen. Ilmastonmuutoksen ja myrskyjen (esimerkiksi hurrikaanien) väliltä ei löytynyt yhtä selkeää yhteyttä, ainakaan vielä. Myrskyjen analysointia vaikeuttaa muun muassa se, että niitä koskevia historiallisia tietoja pidetään puutteellisina.
Tutkimukseen osallistuneen Dim Coumoun mukaan viimeaikaista sääennätysten sumaa ei voi enää pitää normaalina. Hän vertaa äärisäiden yleistymistä painotetuilla nopilla pelaamiseen. Kuutosia tulee odotettua useammin. Vieläpä niin, että me ihmiset olemme itse vastuussa näiden arpakuutioiden peukaloinnista.
Potsdamilaisten säätutkimus julkaistiin Nature Climate Change -lehdessä. Siitä uutisoivat esimerkiksi Reuters ja Climate Progress. Lisäksi RealClimate-blogissa on samojen tutkijoiden eli Coumoun ja Rahmstorfin havainnollinen yleisesitys lämpötilojen esiintymistodennäköisyyksistä.
Noppavertausta on käytetty aiemminkin ilmastonmuutoksesta puhuttaessa. James Hansen visualisoi säänopat omalla tavallaan tämän videon kolmen ensimmäisen minuutin aikana. Hansenin arpakuutioiden tahkot on merkitty väreillä, jotka kuvastavat kolmenlaisia lämpötiloja (keskimääräistä lämpimämpi, keskimääräinen, keskimääräistä kylmempi). Lämmenneessä ilmastossa nopan värit eivät ole enää tasaisesti jakautuneet, vaan punaisia eli lämpimiä tahkoja on eniten:
Hansenin puna-valko-sinisiä noppia kannattaa verrata Coumoun ja Rahmstorfin käyttämiin kaavioihin. Nämä eivät toki ole mitään ilmastomalleja, mutta auttavat hahmottamaan lämpötilajakauman muutoksen peruskäsitteitä.
Speyeria mormonia -perhoslajin yksilöt elävät yhden vuoden, ja viettävät ainoan talvensa toukkana. Liian varhainen sulaminen jättää lumen suojassa talvehtineet perhostoukat ilmeisesti alttiiksi tappavalle hallalle.
Aikuiset perhoset puolestaan näyttävät kärsivän liian aikaisesta lumen sulamisesta ravintokasvinsa kautta. Mormonia-aikuiset imevät mettä mieluiten jalokallioisen (Erigeron speciosus) kukista. Perhostoukkien tavoin nämä kasvitkin tarvitsevat kevättalvella lumipeitteen suojaa. Jos lunta ei olekaan ja halla pääsee tappamaan kehittymässä olevat kukkasilmut, kesällä on vähemmän kukkia, joissa perhoset voivat ruokailla. Kun kukkia on vähän, perhospopulaatio kasvaa hitaammin. Laboratoriotutkimuksista tiedetäänkin, että Speyeria mormonia -naaraan munamäärä on riippuvainen naaraan nauttiman mesiravinnon määrästä.
Nyt julkaistussa tutkimuksessa käytettiin aineistona kasvi- ja perhoshavaintoja neljältä vuosikymmeneltä, 1970-luvulta alkaen. Tutkimusalue sijaitsi Kalliovuorilla Coloradossa hieman alle kolmen kilometrin korkeudella merenpinnasta. Kaksi vaikeaa lumivuotta peräkkäin – ensin köyhä kukkakesä ja sen jälkeen toukkia tappava talvi – olivat yhdistelmä, jolla oli suurin yhteys Speyeria mormonian kannanvaihteluun. Sellainen kahden talven yhteisvaikutus näyttäisi selittävän jopa 84 prosenttia perhosen runsauden vaihtelusta.
Coloradon Kalliovuorilta tulee tämän viikon toinenkin hyönteistarina. Dendroctonus ponderosae on pohjoisamerikkalainen kaarnakuoriaislaji, joka on aiheuttanut merkittävää tuhoa sikäläisissä metsissä. Tämä kovakuoriainen tuottaa vuodessa onneksi vain yhden jälkeläissukupolven – tai siinä käsityksessä oltiin, kunnes biologit Jeffry Mitton ja Scott Ferrenberg sattuivat neljä vuotta sitten törmäämään lenteleviin kuoriaisaikuisiin aivan outoon aikaan kesästä. Osa kollegoista ei edes uskonut Mittonia, kun hän kertoi lähes kaksi kuukautta liian varhaisesta parveiluhavainnostaan.
Mitton ja Ferrenberg palasivat vuosina 2009 ja 2010 Coloradoon tutkimaan kuoriaisyllätystä tarkemmin. "Seurasimme niitä koko kesän, ja näimme jotain mitä ei ole nähty koskaan aiemmin", Mitton kuvailee hyönteiskokemustaan. Tutkijoille selvisi, että vain kaksi kuukautta aikaisemmin munitut yksilöt aikuistuivat jo saman kesän aikana ja kävivät oitis puiden kimppuun ja munimaan. Normaalistihan Dendroctonus ponderosae on elänyt niin, että se ensin talvehtii kaikessa rauhassa toukkana ja aikuistuu vasta seuraavana kesänä.
Tilanne on nyt siis se, että jotkut kaarnakuoriaispopulaatiot ovat alkaneet tuottaa kaksi uutta sukupolvea kesässä. Tämä hyönteisräjähdys uhkaa kontortamäntyä (Pinus contorta) ja keltamäntyä (Pinus ponderosa), joihin Dendroctonus ponderosae mielellään munii. Tutkijat ovat laskeneet, että yhden vuosittaisen lisäsukupolven ansiosta kaarnakuoriaismäärä voi kasvaa jopa 60-kertaiseksi. Lisääntymisrytmin muutos voi ehkä osaltaan selittää sitä, että kuoriaisepidemia on yltynyt pahemmaksi kuin koskaan. Metsätuhot ulottuvat nykyisellään New Mexicosta Yukoniin.
Ilmastonmuutos on selvästikin suosinut Dendroctonus ponderosae -kaarnakuoriaista. Kuoriaisen kehitykselle riittävän lämmin vuodenaika on pidentynyt. Tutkimusalueella kovakuoriaisten kasvulle riittävän lämpimiä päiviä on nykyään vuosittain 44 prosenttia enemmän kuin vuonna 1970. Kahden viime vuosikymmenen aikana keväisiin on tullut viisitoista yli nolla-asteista päivää lisää.
Dendroctonus ponderosae on levittäytynyt 25 vuodessa melkein neljäsataa kilometriä pohjoisemmas Kanadassa. Vuoristoissa sen levinneisyys ulottuu kuutisensataa metriä ylemmäs kuin ennen.
Hämeentie 48, 00500 Helsinki, puhelin (09) 7744 3112, sähköposti voima@voima.fi
