Henkilökohtaista

Kirottu internet. Nykyään kaikki mitä sanotaan tai kirjoitetaan, jää jollekin sivustolle muistiin länsimaisen yhteiskunnan loppuun saakka. Ainakin, jos sanoja tai puhuja sattuu olemaan kansanedustaja.

Tein huhtikuussa Voimaan jutun eduskunnan käsittelyyn menneestä kansalaisaloitteesta turkistarhauksen kieltämiseksi.

Lähetin silloin noin viidellekymmenelle sattumanvaraisesti valitulle kansanedustajalle sähköpostia, missä kysyttiin ”loppuuko turkistarhaus jo kesällä vai vasta jouluna?”

Eräs kyselyyni vastanneista oli perussuomalaisten Ritva ”Kike” Elomaa, jonka vastaus kuului kokonaisuudessaan näin:

”Jukka, turkistarhaus tullaan kieltämään tulevaisuudessa jossain vaiheessa. Kiinassa ja Venäjällä turkiseläinten elinolosuhteet ovat vielä huonommin kuin Suomessa. Muissakin maissa mm. Virossa on tarhoissa suuria puutteita. Suomelle turkistarhaus on taloudellisesti tärkeä elinkeino. Häkkejä on suurennettu äskettäin. Siirtymävaihe pitää olla tarpeeksi pitkä eli elinkeinoa ei pidä pakottaa lopettamaan kuin seinään. Olen kuitenkin sitä mieltä ettei eläinten kuulu olla pienissä häkeissä. Tulevaisuudessa tarhaus tulee lopettaa, mutta siirtymäaika täytyy olla riittävä. Sitä odottaessa pitää varmistaa että eläimiä hoidetaan inhimillisesti.”

Minusta Elomaan vastaus vaikutti hyvältä. Tarkemmin sanottuna se vaikutti järkevältä, punnitulta ja monta puolta huomioivalta.

Kuitenkin samalla viikolla kun sain Elomaan vastauksen kysymykseeni, hän puhui eduskunnassa näin:

”Arvoisa puhemies! Kansalaisaloite, joka saa laajan kannatuksen, on otettava vakavasti. On hyvä, että tänään käsittelemme tätä asiaa täällä salissa. Turkistarhaus elinkeinona on tärkeä Suomelle, ja sitä ei pidä kieltää, mutta eläinten hyvinvointiin pitää panostaa voimakkaammin tulevaisuudessa. Keinoja löytää ketuille ja minkeille inhimillisemmät olosuhteet tarhoissa on tutkittava. Suomi voi myös esimerkillään eläinten paremmalla kohtelulla yrittää vaikuttaa Kiinan ja Venäjän tarhaamisen kehittymiseen siihen suuntaan, jossa eläintä kunnioitetaan.”

Tämäkin puheenvuoro on sellaisenaan aivan järkevän kuuloinen. Mutta. Se on myös täysin ristiriidassa sen kanssa, mitä kansanedustaja vastasi Voimalle.

Elomaa vastasi siis Voimalle, että turkistarhaus tulee tulevaisuudessa lopettaa. Eduskunnassa hän sanoi, että turkistarhausta ei pidä kieltää. On mielenkiintoista seurata, minkä kannan hän lopulta tulee valitsemaan.

Kansanedustajien kannalta on harmillista, että asioita ei voida sekä kieltää että ei-kieltää. Sillä tavoin kun olisi äärimmäisen helppoa tehdä vaalityötä. Ja ehkä sinne ”jaa”- ja ”ei”-nappien kaveriksi voisi lisätä vielä jonkun perhapsmaybe-tyyppisen napin.

Kun taiteilija Kaisa Salmi esitteli vuosi sitten teosehdotuksen Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaan kukittamisesta julkisista teoksista vastaavalle Helsingin taidemuseolle, ehdotus todettiin toteuttamiskelpoiseksi ja hanketta alettiin valmistella. Teossuunnitelmasta pyydettiin varmuuden vuoksi lausunto myös sotavateraaniliitolta, eikä heilläkään ollut teoksesta huomauttamista. Taiteilija tilasi teoksessa tarvittavat, 8 000 neilikkaa.

Taidemuseo päätti kuitenkin pyytää vielä uuden asiantuntijalausunnon, jonka perusteella teoksen toteuttaminen kiellettiin. Lausunnon mukaan teoksen jalusta olisi voinut kärsiä värivaurioita. kun se olisi teoksen ajaksi peitetty muovilla kukkien kiinnittämistä varten. Teosta ei saanut toteuttaa edes yhden vuorokauden mittaisena. Ja ehkä sikäli hyvä niin, koska kielto johti taiteilijan toteuttamaan hienon, sisällisodan tapahtumia Lahdessa muistavan Fellmannin pelto -joukkoperformanssin. Jäin kuitenkin miettimään, miksi graniittilohkare ei olisi kestänyt neilikoita?

Aimo Tukiaisen veistämä ratsastajapatsas on seissyt graniittijalustallaan Postitalon edessä jo reilut viisikymmentä vuotta. Veistos on kestänyt sateen, lintujen jätökset ja ilmansaasteet. Se on sietänyt raskaan liikenteen aiheuttaman tärinän, satoja seppeleitä ja kunniatervehdyksiä. Lunta, jäätä, rakeita ja torvisoittoa. Se ei ole murentunut Mannerheimintien liikenteen jylyyn tai Nykytaiteen museon ja Musiikkitalon rakennustöihin. Ei edes kallion louhinta ja parkkihallien räjäytystyöt Töölönlahdella ole sitä liikauttaneet, saati murtaneet. Mutta punaiset neilikat, ne olisivat olleet monumentin jalustalle liikaa.

Veistoksen jalusta on rakennettu Balmoral Red -nimisen punagraniitin lohkareista. Jalustan sisus täytettiin vastoin taiteilijan suunnitelmaa teräsbetonilla. Aimo Tukiaisen näkemyksen mukaan betonin käyttö oli virhe, koska vesi valuu saumoista ja likaa graniitin. Patsaan jalusta puhdistettiin ja saumattiin uudelleen jo ensimmäisenä kesänä.

Ongelmia jalustan värivaurioiden kanssa on siis ollut alusta saakka. On vaikea uskoa, että pari päivää muovin ja kukkien alla olisi vahingoittanut patsaan jalustaa enempää kuin alas ja ulos valuva vesi tekee koko ajan.

Mutta onko todella kysymys julkisen taideteoksen uudelleen tulkinnasta tai veistoksen tilapäisestä peittämisestä? Kysytäänkö sotaveteraaneilta aina patsaisiin liittyvistä asioista? Suhtaudutaanko Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaaseen lainkaan taideteoksena?

Itse muistin Mannerheimin patsaan taideteokseksi ensimmäistä kertaa vasta silloin, kun näin siitä heijastuvan varjon askeltavan Kiasman ulkoseinää. Veistoksen kaunispiirteinen siluetti elää levypinnalla valaistuksen mukaan. Uskon että Mannerheimin patsas jalustoineen olisi kestänyt punaiset neilikat. Sen on tarkoituskin kestää aikaa ja taidettakin, sillä se on veistos, pronssia ja graniittia. Kun vain ohikulkijat kestäisivät veistoksen heissä herättämät, Suomen sotaisaan lähihistoriaan liittyvät vaikeat tunteet ja kipeät muistot. Punaiset, valkoiset ja myöhemmät kaksi.

Patsaan paljastustilaisuus neljäs kesäkuuta 1960 oli juhlallinen tapahtuma. Presidentti Kekkonen puhui ja paikalle oli kutsuttu laaja ja nimekäs joukko kutsuvieraita. Myös muuta yleisöä saapui paikalle runsaasti, arviot vaihtelevat 50 000 ja 100 000 ihmisen välillä. Huolellisista valmisteluista huolimatta yksi keskeinen asia jäi yleisölle kertomatta. Se oli patsaan veistäneen taiteilijan nimi. Unohdus oli varmasti vahinko, mutta tulee ilmaisseeksi jotakin oleellista Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaasta ja sen merkityksestä. Patsas on yhä joillekin muuta kuin veistäjänsä luomus, se on Mannerheimin henkilöitymä. Herkkä aihe ja vahvoja tunteita herättävä henkilö, hyvässä ja pahassa.

Jehovan todistajat on vapautettu asepalveluksesta vakaumuksensa nojalla. Sama vapautus ei kuitenkaan koske muita vakaumuksensa vuoksi asepalveluksesta kieltäytyviä, vaan heidän on suoritettava siviilipalvelus. Jos he kieltäytyvät tästä, heidät voidaan tuomita ehdottomaan vankeuteen.

Tilannetta on pidetty ongelmallisena ja siihen on etsitty ratkaisua milloin Jehovan todistajien vapautuksen poistosta, milloin jotain järkevämpää reittiä. Puolustusministeri Carl Haglund asetti viime syksynä selvityshenkilöksi professori Jukka Kekkosen. Kekkosen tehtävänä oli arvioida asevelvollisuudesta vapauttavaa lainsäädäntöä.

Raportti tästä arvioinnista on julkaistu tällä viikolla. 21-sivuinen raportti sisältää kohtuullisesti kansainvälistä vertailua ja pohdintaa erilaisista mahdollisuuksista, joilla voitaisiin ratkaista eriarvoistava tapa: miksi yksi vakaumuksen perusteella aseista kieltäytyvä ryhmä vapautetaan ja muut joutuvat erilaisten seuraamuksien kohteeksi?

Kekkonen esittelee raportissaan kolme vaihtoehtoista mallia siitä, miten kysymys voitaisiin ratkaista. Kekkosen mukaan nykytilanne on ongelmallinen, muttei niin ongelmallinen, että nykyistä vapautuslakia olisi tarpeellista kumota, ainakaan ilman muita toimenpiteitä.

Ensimmäiseksi ratkaisumalliksi hän esittelee mallia, jossa lainkohta kirjoitettaisiin uudelleen siten, että olisi yleinen velvollisuus palvella isänmaata. Tällöin Kekkonen katsoo, että siviilipalvelus ja asepalvelus voitaisiin käsitteellisesti erottaa toisistaan siten, että siviilipalveluksen kytkös asepalvelukseen häviäisi ja Jehovan todistajat voisivat suorittaa siviilipalveluksen. Pakkotyö, maanpuolustusta lukuunottamatta, on kuitenkin ihmisoikeuksien kannalta ongelmallista. On vaikea sanoa, onko tätä pohdittu Kekkosen mallissa.

Toiseksi ratkaisuksi Kekkonen esittelee mallin, jossa palveluskelpoisuutta määriteltäisiin uudelleen siten, että pienempi osa miesikäluokista kutsuttaisiin palvelukseen. Tällöin voitaisiin vapauttaa muun muassa kaikki ne, joilla ei ole tarvittavaa palvelusmotivaatiota, eikä aseistakieltäytyjiä enää tarvitsisi tuomita vankeusrangaistuksiin.

Kolmantena mallina Kekkonen pitää sitä, että vapautuslakia laajennettaisiin koskemaan muitakin vastaavan syvyisen vakaumuksen omaavia henkilöitä. Tämä malli vaatisi jonkinlaisen vakaumuksen tutkintamenettelyn. Tämän kolmannen mallin yhteydessä Kekkonen kirjoittaa myös, että siviilipalveluksen lyhentämistä kohti keskimääräistä varusmiespalveluksen kestoa olisi syytä harkita, jotta palvelusta ei enää koettaisi rangaistuksenomaiseksi.

Vakaumuksen tutkinnastahan Suomessa on kokemusta. Aiemmin siviilipalvelukseen haluavien pasifistista vakaumusta tutkittiin muun muassa kysymällä heiltä, että miten he toimisivat tilanteessa, jossa heidän äitiään raiskataan heidän silmiensä edessä. Tästä vastauksesta jotenkin oli määrä päätellä tutkittavan vakaumuksen syvyyttä. Aseistakieltäytyjäliitto kannattaisi tämän mallin muunnelmaa, jossa vakaumus perustuisi asevelvollisen omaan ilmoitukseen.

Kekkonen päätyy kannattamaan näistä omista ratkaisumalleistaan ensimmäistä ja kolmatta, eli niitä, jotka ratkaisisivat nykyisen ongelmatilanteen, mutta säilyttäisivät nykymuotoisen asevelvollisuuden lähtökohdat.

Kekkosen selvitys tuloksineen ei ole huono. Koska lähtökohtana on, että yleinen asevelvollisuus säilyy (hinnalla millä hyvänsä), niin sitä saadaan, mitä tilataan. Viisainta olisi edetä kohti asevelvollisuudesta luopumista, tai ainakin sen radikaalia supistamista, kuten valtaosassa maailman edistyneistä osista on jo tehty. Siis siellä missä asevelvollisuutta on koskaan käytössä ollutkaan. Koska perinnearmeijaa halutaan kuitenkin ylläpitää, ja koska sotilasasiantuntijat haluavat päästä valitsemaan aina kunkin miesikäluokan parhaimmiston pakon nojalla palvelukseen, on yleinen asevelvollisuus kuitenkin Suomen valinta.

Turkissa parhaillaan menossa oleva historiallinen rauhanprosessi on saanut vain vähän huomiota suomalaisissa tiedotusvälineissä. Kyseessä on täydellinen muutos Turkin suhtautumisessa kurdien vaatimuksiin ja Kurdistanin työväenpuolueeseen PKK:hon. Nyt vireillä olevat neuvottelut on ensimmäinen kerta, kun Turkin hallitus suostuu neuvottelemaan PKK:n kanssa, jota se on aiemmin kutsunut terroristijärjestöksi. PKK:lla on ollut useita yksipuolisia aselepoja 1990-luvun alusta lähtien, mutta hallitus ei ole noteerannut niitä mitenkään.

PKK:n tiekartaksi kutsuma rauhansuunnitelmaa on edennyt PKK:n vangitun johtajan Abdullah Öcalanin johdolla. Ennen kuin Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdogan toi rauhansuunnitelman julkisuuteen viime vuoden vaihteessa, kulissien takana käytiin salaisia neuvotteluja muun muassa Oslossa ja Imralin vankilasaarella, joissa Turkin tiedustelupalvelun johtaja Hakan Fidan on viettänyt useita päiviä. Salaisia neuvotteluja kutsutaan Oslo-prosessiksi.

Kurdeille niiden tähänastinen huipennus on kurdien uuden vuoden juhlana, newrozina, 21. maaliskuuta Amedissa (turkiksi Diyarbakir) luettu Abdullah Öcalanin teksti, jossa hän julisti aselevon. Kaksi miljoonaa ihmistä oli kokoontunut kuuntelemaan sitä.

Sen jälkeen prosessi on edennyt Turkissa suunnitelmien mukaisesti, mutta kireässä ilmapiirissä. Vuosikymmenten mustamaalauksen jälkeen kumpikaan osapuoli ei luota toiseen. Kolme kurdipoliitikkoa murhattiin Pariisissa vain pari päivää sen jälkeen, kun Turkin viranomaiset olivat kertoneet julkisuudessa rauhansuunnitelmasta.

Aselevon julistamisen jälkeen seuraava tärkeä etappi oli viime keskiviikkona, toukokuun kahdeksantena päivänä, jolloin PKK:n aloitti joukkojen vetäminen Turkista Irakiin, Qêndilin vuoristoon. PKKn mukaan järjestö toimii suunnitelman mukaisesti. Pääministeri Erdoganin mielestä päivässä ei ollut mitään erityistä.

Turkin kurdikysymyksen (eli kurdien Turkki-kysymyksen) juuret löytyvät ensimmäisen maailmansodan ajoilta, jolloin kurdit eivät pystyneet perustamaan itsenäistä valtiota, kun romahtaneen ottomaanivaltion maita jaettiin. Ottomaanien alaisuuteen kuuluneiden kurdien maat pilkottiin kolmen uuden valtion – Turkin, Irakin ja Syyrian – kesken. Tätä kutsutaan Kurdistanin toiseksi jaoksi.

Ensimmäinen jako tapahtui vuonna 1514. Siihen asti kaikki kurdit olivat asuneet Safavidien imperiumissa eli Persiassa. Tuolloin valtiot eivät olleet keskusjohtoisia, vaan suurvaltojen vähemmistökansatkin elivät melko autonomisissa oloissa. Ottomaani-imperiumin valtiaat, joita kutsutaan suomeksi osmaneiksi eikä ottomaaneiksi, laajensivat valtakuntaansa voimakkaasti 1500-luvulla. He liittoutuivat sulttaani Selimin johdolla autonomisen Bitlisin kurdiemiraatin hallitsijan Mir Idrisin kanssa. Kurdinkielinen sana mir tarkoittaa prinssiä. Mir Idris sai mukaansa useita kurdiprinssejä ja he voittivat yhdessä sulttaani Selimin kanssa Safavidit. Suurin osa Kurdistanista siirtyi osmanien alaisuuteen. Sulttaani Selim tunnusti kuusitoista autonomista kurdiemiraattia, ja ne saivat verovapauden vastineeksi ottomaanivaltion itärajan puolustamisesta. Seuraavat kolmesataa vuotta olivat ottomaanivaltion osana olevalle Kurdistanille kukoistuksen aikaa. Kurdistan oli tuolloin omavarainen ja vauras maanviljelyalue, josta vietiin maataloustuotteita Eurooppaan ja Pietariin asti.

Ottomaanivaltion kukoistus kesti 1800-luvulle asti. En käsittele sitä tässä, vaikka se olisi kiinnostava aihe. 1800-luvun alussa osmanien vaikeudet olivat yhä ilmeisempiä. Imperiumeilla näyttää olevan tietty elinkaari, ne voivat kestää kauan, mutta eivät loputtomiin – Rooman imperiumi, Venäjän tsaarivalta ja Itävalta-Unkari ovat esimerkkejä suurvalloista, jotka Ottomaani-imperiumin ohella tulivat aikanaan tiensä päähän. Ottomaanivaltion ongelmat olivat taloudellisia ja sotilaallisia – nämä asiat olivatkin saman kolikon kääntöpuolia: hallinnon otteen heiketessä asukkaat alkoivat kapinoida eri puolilla suurvaltaa, ja kapinoiden kukistamiseksi osmanit kasvattivat armeijaa ja velkaantuivat varustaessaan sitä. Näin kierre oli valmis. Vuonna 1839 aloitettu hallinnon keskittämiskampanja Tanzimat ei pelastanut imperiumia, ja 1900-luvun alussa sen maat jaettiin vähitellen useassa rauhansopimuksessa, joita ovat muun muassa Sykes–Picot-sopimus, Mudrosin rauhansopimus, Versaillen rauhansopimus, Sevrèsin rauhansopimus ja Lausannen rauhansopimus.

Lausannen sopimus vuodelta 1923 on Turkin tasavallan perustamisasiakirja, jossa määritellään sen rajat. Turkkilaisten oli totuteltava siihen, että heidän maansa ei ole enää mahtava suurvalta, vaan tavallinen valtio muiden osmanien maille perustettujen maiden joukossa. Tämä on ollut heille vaikeaa, monet kaipaavat mennyttä loistoa takaisin. Pääministeri Erdogan on eräs heistä.

Määrätietoinen ja vahva Erdogan on ensimmäinen Turkin johtaja tasavallan perustamisen jälkeen, joka on uskaltanut kyseenalaistaa kemalistisen ideologian, jolle Turkin tasavalta perustuu. Mustafa Kemal Atatürkin, ottomaanivaltiossa toimineiden nuorturkkilaisten johtajan ja uuden valtion ensimmäisen presidentin, ideologiasta tunnetaan parhaiten valtion ja uskonnon täydellinen erottaminen, jota symbolisoi huivikielto. Turkin tasavallan perustamiseen asti Konstantinnopolissa (nykyään Istanbul) toimi kalifaatti, islamilaisen maailman uskonnollinen keskus. Tultuaan presidentiksi Atatürk lakkautti sen ensitöikseen. Kristillisessä maailmassa vastaava asia olisi, että Italian presidentti lakkauttaisi Vatikaanin. Atatürk antoi Saudi-Arabian vanhoillisille muslimeille hyvät asemat kilpailussa sunni-islamilaisen maailman johdosta.

Erdogan on pystynyt kumoamaan huivikiellon ja monia muita Kemal Atatürkin päätöksiä. Kyse on enemmästä kuin Turkin muuttamisesta islamilaiseksi valtioksi – Erdogan ihailee ottomaanien ajan ilmapiiriä, ja haluaa palauttaa turkkilaisille menneen loiston:

”Erdogan haluaa uudeksi sulttaani Selimiksi, joka rakentaa uuden ottomaanien valtakunnan”, kertoo Turkissa asuva kurdimies nimettömässä haastattelussa Etelä-Kurdistanin pääkaupungissa Hewlêrissa (arabiaksi Erbil). Sulttaani Selim teki yhteistyötä kurdiprinssi Idrisin kanssa, ja Erdogan näyttää valinneen saman strategian. Myös Kemal Atatürk vakuutti Lausannessa vuonna 1923 tekevänsä yhteistyötä kurdien kanssa, mutta hän unohti lupauksensa kotimatkalla ja määräsi entiset yhteistyökumppaninsa hirtettäviksi.

Erdoganin neuvotteluhalukkuutta on länsimaisissa tiedotusvälineissä perusteltu hänen halullaan päästä Turkin presidentiksi ensi vuoden kesällä pidettävissä vaaleissa. Kyse on enemmästä:

”Jos rauhanprosessi onnistuu, Turkissa vapautuu valtavasti voimavaroja käytettäväksi sen vaikutusvallan lisäämiseen ulkomailla. Turkki tulee kääntämään selkänsä Euroopan Unionille, jonka ovella se on kolkutellut tuloksetta viisikymmentä vuotta. Turkki suuntautuu Lähi-itään, johon se kulttuurisesti kuuluu”, selittää kurdimies. Turkin aktiivisuus Syyrian arabiopposition tukemisessa on osa tätä strategiaa. Enemmistö syyrialaisista on sunnimuslimeja, kuten Erdoganin johtaman AKP-puolueen kannattajatkin, sen sijaan Syyrian nykyinen johto on shiia-muslimeja. Edogan näyttää haluavan takaisin sekä Ottomaanien imperiumin että kalifaatin.

”Tämä rauhanprosessi on Turkille viimeinen mahdollisuus ratkaista kurdikysymys rauhanomaisesti”, selittää kurdimies Hewlêrissa.

”Jos rauhanneuvottelut epäonnistuvat, Turkkiin tulee täysimittainen sisällissota turkkilaisten ja kurdien välille. Kotikaupungissani Amedissa ihmiset ovat todella turhautuneita tilanteen hitaaseen etenemiseen”, hän selittää ja jatkaa:

”PKK:lla on kymmenentuhatta sissiä, mutta se saa helposti määrän nostettua sataantuhanteen. Monet nuoret ovat valmiita tarttumaan aseisiin kaupungeissa, kun mitään ei näytä muuten tapahtuvan”, hän selittää. Tämä on jo nyt tilanne joissakin Irakin rajan läheisyydessä olevilla paikkakunnilla, jotka ovat Turkin armeijan valvonnassa vain valoisan aikaan; illalla monet miehet kaivavat esiin kalashnikovinsa.

”Turkille käy kuten Jugoslavialle, jos rauhanneuvottelut epäonnistuvat”, kurdimies toteaa haastattelun lopuksi.

Kirjat, joiden nimi sisältää sanan "vallankumous", ovat suuri heikkouteni – ne herättävät mielenkiintoni välittömästi ja joka ikinen kerta. Nokkosvallankumouksen kiinnostavuus ei onneksi rajoittunut vain nimeen, vaan tarinakin tempaa mukaansa. Se kertoo Nokkosista, kapinallisten lasten ja nuorten ryhmästä, joka nousee vastustamaan maailman tuhoon syössyttä Korotratoa.

Korotrato kuvataan kaupan monopoliksi, ja se kuulostaa ilkeistä suuryhtiöistä kaikkein ilkeimmältä ja suurimmalta. Se on ottanut haltuunsa lähes koko maailman: ostanut tiedotusvälineet, sulkenut toisinajattelijat vankileireille, usuttanut valtiot sotimaan toisiaan vastaan. On Korotraton tekosia, että aurinkoa ei näy saastepilven takaa eikä maassa kasva mikään. Korotraton, ja ehkä yleisesti ihmisten: ihmiset ovat ahneuksissaan imeneet maapallon tyhjiin ja sylkeneet päälle vielä ryöstökäytöstä syntyneet saasteensa, niin että vesikin on muuttunut myrkylliseksi.

Vallattua huvipuistoa asuttavat Nokkoset aikovat kuitenkin muuttaa asian tilan. Kapinaa perää erityisesti heidän johtajansa Dharan, muinaisten kivisujujen jälkeläinen. Kiviveristä Dharania pidetään valittuna, hän on tärkeä. Toisaalla sairaan äitinsä kanssa kituuttava Vayu taas ei koskaan ole ollut mitään. Mutta kun Vayu löytää portin ja näkee unessa Dharanin, käy ilmi että kahden erilaisen pojan välillä on enemmän erilaisia siteitä kuin kukaan olisi saattanut arvata.

Ja yksi näistä siteistä on rakkaus. Nokkosvallankumous taitaakin olla ensimmäinen lukemani nuortenkirja, jonka päähenkilöt ovat poikiin rakastuvia poikia. Tämä on hienoa jo itsessään, mutta erityisesti arvostan sitä, ettei siitä tehdä minkäänlaista numeroa kirjan sisällä – yksikään kirjan henkilöhahmoista ei kommentoi asiaa sanallakaan. Joskus sitä rakastuu poikaan, joskus tyttöön, ja Nokkosten maailmassa siinä ei ole mitään kummallista.

Seksuaalisuus ei ole kirjassa tabu siinäkään mielessä, että seikkailujen ja vallankumouksen valmistelun lomassa Enorannan nuoret kapinalliset ehtivät myös harrastaa seksiä. Eivätkä vain kerran tai kaksi, vaan ihan säännöllisesti! Kirjailija ei mene akteissa yksityiskohtiin, mutta ei myöskään niitä piilottele. Sen sijaan asiasta mainitaan suhteellisen säännöllisesti, ja aina kauniisti. Tämä on huomattavasti parempi lähestymistapa kuin monien nuortenkirjojen seksuaalisuuden täysi ohittaminen. Tekee mieli taputtaa – juuri tällaisia tarinoita toivoisi nuorten saavan luettavakseen. Alleviivattua viestiä ei todellakaan aina tarvita, vaan asian esittäminen sellaisena kuin se on riittää.

Rakkaus on kuitenkin vain yksi osa kirjan tarinaa, eikä Nokkosilla nuoruudestaan huolimatta ole aina sille aikaa. Näiden liian varhain vanhentuneiden lasten on nimittäin käytävä taistoon. He ovat nähneet vaihtoehtoja, he tietävät millainen paikka maailma voisi olla jos emme yrittäisi koko ajan parhaamme mukaan käyttää sitä loppuun.

Dharanin joukoilleen pitämät palopuheet ja kirjan dystopisen maailman kuvailun voikin kohdittain lukea todella suorasanaisena kritiikkinä länsimaiselle elämäntavalle ja jopa kapitalismille. Kriittisyys ei kuitenkaan hypi häiritsevästi silmille vaan uppoaa hyvin kirjan tarinaan rohkeudesta ja oikeudesta. Vayun ja Dharanin asuinpaikka voisi melkein olla omamme joskus lähitulevaisuudessa, mutta Enoranta paisuttaa tarinan fantasiaseikkailuksi realistisen dystopian sijaan. Fantasiatunnelmaa lisää vielä kirjan vyöryttelevä, pitkiä ja polveilevia lauseita pursuava kieli.

Takakannen teksti lupaa kirjan olevan “tulevaisuudenkuva, fantasiasatu, dystopiahelvetti ja rakkaustarina”, kaikki yhdessä paketissa. Ja tekstin laatijan kunniaksi on todettava, että tällä kertaa mainonta ei johda harhaan – Nokkosvallankumous todella on kaikkia näitä asioita. Yhdistelmä on erikoinen, mutta toimii.

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous. Wsoy 2013. 445 s.

1990-luvulla, kun minä olin pikkupoika, meillä päin käytiin usein pesemässä pyykkiä suuren Cocibolca-järven rannalla. Näin oli tehtävä, koska kuivalla kaudella ihmisten kodeista loppui usein vesi. Siskoni kävi useinkin järvellä pyykkäämässä suurperheemme vaatteita, ja koska olin perheen toiseksi pienin, hänellä oli usein seuranaan myös minut. Eräänä tuollaisena kesäisenä pyykinpesupäivänä minulle tapahtui jotakin, joka jätti elämääni ikuisen merkin.

Siskoni lähti pesemään pyykkiä kuten aina, ja minä, kuten tavallista, lähdin hänen mukaansa. Mutta tällä kertaa mukaan lähti joukko isompia ja pienempiä serkkuja. Sähläsin heidän kanssaan rannassa ja opettelin uimaan. Yhtäkkiä järven pohja kuitenkin katosi altani. Olin ajautunut huomaamattani kohtaan, jossa vesi oli minulle liian syvää. Aloin upota veden alle. Sain vettä henkeeni. Sitten minulta katkesi filmi.

Siskoni ja serkkuni huomasivat ahdinkoni vasta siinä vaiheessa, kun eloton ruumiini pulpahti pinnan tuntumaan. Siitä syntyi tietenkin täysi paniikki. Siskoni itki ja huusi, eikä kukaan tiennyt mitä tehdä. Näitä maailman kummallisia sattumuksia on se, että juuri sillä hetkellä kylässämme vieraili sirkus. Yksi sirkuksen työntekijöistä – jonka kaikki sattumalta tiesivät olevan homoseksuaali – oli tullut järvelle uimaan. Kun hän huomasi kuinka minulle oli käynyt, hän riensi kiireesti paikalle. Ja sitten hän teki jotakin, jota siihen aikaan ei varmasti moni meidän kylässä osannut: hän antoi minulle puhallus-paineluelvytystä. Herra ties millä tavalla hän onnistui virvoittelemaan minut takaisin henkiin. Sen jälkeen sain kuulla kyllikseni kylän kakaroiden tarinoita siitä, miten se “homomies virvoitti minut suudelmillaan”, mutta oli miten oli, minua harmittaa vielä tänäkin päivänä, etten koskaan saanut tietää edes hänen nimeään. Missä ikinä hän onkin, olen hänelle ikuisesti kiitollinen siitä, että hän pelasti henkeni.

Se oli paitsi päivä, jolloin tavallaan aloitin elämäni uudestaan, myös ensimmäinen suuri kohtaamiseni Cocibolcan kanssa. Upposin siihen jokaista hiushaituvaani myöten. Se kastoi minut omakseen niin perusteellisesti, että suonissani virtaa varmaan vieläkin tuon valtaisan järviäidin vettä. Tapaus oli ensimmäinen solmu, joka kietoi minun ja Keski-Amerikan suurimman sisäveden kohtalot yhteen. Seitsemän kuukauden päästä opin viimein uimaan siellä samalla rannalla – mikä sekin oli minulle melkoinen merkkipaalu, sillä aika monet nicaragualaiset eivät osaa uida. Minun ja Cocibolcan tarinaan on kirjoitettu sen jälkeen monta lukua. Se järvi on antanut minulle paljon.

Cocibolca-järvi on Nicaraguan suuri ylpeys. Se on yli 8 200 neliökilometrin kokoinen, isompi kuin Euroopan suurin kaupunki – joka muuten on Rovaniemi. Sanotaan, että kun espanjalaiset valloittajat saapuivat sen rannalle ensimmäisen kerran, he luulivat saapuneensa Atlantille. Mutta yhtäkkiä janoiset hevoset laskivat päänsä alas ja alkoivat juoda “meren” vettä. Siitä järvi sai liikanimen “Mar de agua dulce”, makean veden meri.

Historian saatossa Cocibolca on kiinnostanut muitakin valloittajia – muun muassa yhdysvaltalaisia, jotka halusivat kultakuumeen aikoihin kaivaa Nicaraguan läpi johtavan valtameriä yhdistävän kanaalin, jota pitkin Euroopasta saapuvat laivat pääsisivät purjehtimaan suoraan Kaliforniaan. Tämä inspiroi amerikkalaisia tekemään Nicaraguaan kaikkiaan neljä invaasiota, mutta se meriliikenteen mullistava kanaali rakennettiin lopulta Panamaan.

Cocibolca-järvi on ollut vuosituhansien ajan koti ja turvapaikka lukemattomille eläin-, lintu- ja kalalajeille. Se on toiminut kutupaikkana merikaloille. Sen kuuluisin harvinaisuus ovat makean veden hait. Järvi on antanut ruokaa lukemattomille köyhille perheille ja elinkeinon kalastajille. Se on nähtävyys ja matkailukohde, ja sen rannoille on tultu läheltä ja kaukaa uimaan, levähtämään ja ihailemaan rannattomalta näyttävää aavaa ja upeita auringonlaskuja.

Niin. Nicaragua on maa, jota luontoäiti on muistanut hienoilla lahjoilla, muun muassa suurilla vesivaroilla. Mutta johtuen monista syistä – köyhyydestä, lainsäädännön puutteista, tietämättömyydestä, taloudellisista intresseistä, jotka usein jyräävät alleen kaiken inhimillisen järjen – luonnonrikkauksiamme on riistetty ja riistetään julmalla tavalla. Yksi tämän riiston viattomista uhreista on suuri järvemme. Sen tilanne on kriittinen. Olemattoman jätevesien käsittelyn vuoksi tuhansia ja taas tuhansia litroja jätevesiä ohjataan joka päivä järveen kaupungeista ja tehtaista.

Järven rannoilla on ihmisten ympäriinsä kylvämiä roskia, jotka ovat oikeastaan vain koristeita suuren katastrofin pinnalla. Poliittinen tahto järven suojelemiseksi puuttuu, vaikka järvi on kuoleman kielissä ja sen merkitys Nicaragualle on kokonaisuudessaan valtava. Makeanveden haita ei ole nähty järvessä enää aikoihin, vaikka hailla houkutellaan kaiken aikaa turisteja Granadan kaupungin mainosesitteissä ja matkatoimistojen internet-sivuilla.

Kaksikymmentä vuotta sitten minut elvytettiin Cocibolca-järven rannalla. Ja jokunen vuosi sitten osat vaihtuivat. Oli minun vuoroni antaa tekohengitystä järvelle – vanhalle ystävälle, joka melkein vei henkeni, mutta antoi sittenkin minun elää. Joitakin vuosia kävelin järven rannalla ja kauhistuin huomatessani, millaisessa kunnossa se oli. Vesi haisi pahalle. Se oli väriltään likaista. Rannalla lojui roskia ja kuolleita kaloja. Näkemästäni järkyttyneenä päätin, että minun oli aika tehdä jotakin. Halusin antaa äänen järvelle, joka teki kuolemaa, koska meillä ei ollut omaatuntoa.

Päätin perustaa kansanliikkeen. Intoa puhkuen kokosin pienen ryhmän nimeltä “Movimiento Verde – Salvemos el Lago Cocibolca”. Ihmisten mielestä emme olleet oikein normaaleja. Meitä pidettiin hulluina, tyhjäntoimittajina, hampuuseina ja narkkareina, koska kuljeskelimme pitkin järven rantoja ja keräsimme niille ajelehtinutta törkyä: lasia, muovipulloja, autonrenkaita, alumiinia, räsyjä.

Osan tästä jätevuoresta pystyimme jatkojalostamaan kierrätykseen. Koska meillä oli tukenamme vain omat aatteemme järven auttamisesta emmekä saaneet mistään taloudellista apua, päätimme käyttää kierrätystä tulonhankintakeinona. Näin saisimme peitettyä osan kuluista ja voisimme ostaa materiaaleja, joiden avulla voisimme jatkaa taistelua – pientä, toivotonta ja epäreilua, mutta meidän puoleltamme varsin jääräpäistä.

Eikä meistä ollut lainkaan mukavaa nähdä, miten menetimme joka päivä hiukan enemmän otettamme tästä valtavasta lahjasta, jonka äiti maa, isä jumala tai kuka lie oli meille antanut. Oli surullista lukea maailmalta uutisia, jotka jo kertoivat tarinaansa siitä, mihin tämäkin tapahtumaketju ajan myötä johtaisi. Kun luonto kuolee, vähitellen alkavat kuolla myös ihmiset. Käsistä karannut luonnon riistäminen, eroosio ja kuivuus tappavat ihmisiä nälkään ja janoon Afrikassa. Mitä tapahtuisi Nicaraguassa, kun yli kahdeksantuhatta neliökilometriä järveä kuolisi saasteisiin ja hapenpuutteeseen?

Cocibolca-järvi on nyt siellä kaukana jossakin, mutta silti se tuntuu jotenkin omaltani. En ole pystynyt unohtamaan sitä hetkeksikään. En järveä enkä sen hiljaista kärsimystä. En voi unohtaa, koska järvi on kirjoittanut itsensä osaksi elämäni tarinaa. Ensin se melkein hukutti minut. Sitten se opetti minut uimaan. Se antoi minulle syyn toimia, tulla aktiiviseksi jossakin, jonka itse koen tärkeäksi. Se opetti minut rakastamaan ja suojelemaan elämää. Eräänä päivänä, kun siivosin sen rantoja, löysin sieltä todellisen sydänystävän – sisäloisia pullistelevan, kapia, kirppuja ja punkkeja kuhisevan pienen koiranpennun, joka on nyt 2-vuotias, elämäniloa pulppuava ja hivenen pahatapainen koiratyttö. Rakas karvainen ystäväni Yosi asuu nykyisin vanhempieni hoivissa ja käy monta kertaa viikossa järven rannalla nauttimassa elämästä ja juoksemassa itsensä tärviölle. Sen saman järven rannalla kohtasin ensimmäisen kerran myös naisen, josta tuli vaimoni. Miten voisin unohtaa Cocibolcan, jota voin kiittää siitä, että minulla on nyt oma perhe?

On pohjattoman surullista nähdä järven tuhoutuvan. Olisi minun puoleltani epäreilua antaa vain asioiden tapahtua, olla tekemättä mitään. Haluaisin, että lapseni voisivat uida sen vesissä, että he voisivat huolehtia järvestä ja rakastaa sitä niin kuin minä itse sitä rakastan.

Maisemat ovat ehkä hiukan vaihtuneet, mutta minun pieni taisteluni on ja pysyy. Joka lauantai ja sunnuntai puhelimeni herätys helähtää soimaan hieman baarien sulkeutumisajan jälkeen. Kello viiden maissa aamulla hyppään pyörän selkään ja ajan kaupungille. Minulla alkaa työvuoro. Kerään pulloja ja tölkkejä, joita yön läpeensä ilakoineet humalaiset ovat jättäneet jälkeensä. Joskus kaduilla ajelehtii vielä humalaisiakin, mutta toistaiseksi he ovat antaneet minun kuljeskella rauhassa.

Joskus saalis on hyvä ja joskus huono. Se riippuu paristakin seikasta – ensinnäkin siitä, miten reippaasti juhlijat ovat muistaneet juoda, ja toisekseen siitä, olemmeko sattuneet Nenä-Kalevin kanssa samoille apajille. Kun lankoni kertoi minulle ensimmäisen kerran tästä elävästä legendasta – tarunhohtoisesta seinäjokelaisesta pullojenkerääjästä, jolla on ollut täällä jo vuosikymmenten ajan oma imperiumi – koko juttu kuulosti sadulta. Mutta ei kestänyt kauan havaita, että hän on todellakin olemassa. Jos Kalevi on kulkenut edeltä, tienoo on putsattu. Toisinaan hänet viilettämässä pyörällä kateutta herättävine saaliineen – polkupyörän tangosta roikkuu poikkeuksetta ainakin neljä täyteen ahdettua muovikassia. Vaikka hänen mojovat saaliinsa saavat minut kihisemään kateudesta, en totisesti halua astua hänen varpailleen. Mutta Luoja tuntuu olevan meitä kahta kohtaan armollinen; tähän saakka tölkkejä on riittänyt aina meille molemmille.

Cocibolca on iso, ja minun pullotienestini pienet. En pysty tekemään ihmeitä, mutta sen minkä teen, teen sydämestäni. Vielä jonakin päivänä kokoan kasaan kaikki pullonkeruulla ansaitsemani roposet ja palaan Nicaraguaan. Ostan tienesteilläni tykötarpeita, kävelen tutulle rannalle. Ja sitten jatkan siitä, mihin työni jätin, kun muutin tänne Seinäjoelle.

Mutta sitä odotellessa olen ajatellut vähän verrytellä. Tässä meidän lähellä kulkee joki, jonka rannoilla näkyvät sielläkin ihmisen jäljet. Täälläkin luonto kärsii meidän tyhmyydestämme. Kunhan tässä joku päivä ehdin, menen rantaan ja kerään pois sinne heitellyt roskat. Nicaraguassa ympäristökasvatus jää yleensä kouluissa vähän puolitiehen, mutta suomalaisille on kyllä kuulemma taatusti kerrottu koulussa, että roskia ei saa heitellä. Kyse ei siis ole tiedon puutteesta. Tuntuu turhauttavalta ajatella, että koulutus ei riitä ratkaisuksi; maapallon kohtaloa ei kirjoiteta kauniimmaksi informaatiotulvan avulla, vaan Cocibolca kuolee, roskat putoilevat joen rannalle ja luonto hiipuu hiljalleen sillä aikaa, kun me ihmiset jatkamme viisastumista.

Jos tieto ei auta, niin ehkä muutos tapahtuu jossakin muualla kuin aivoissa. Ehkä meidän pitäisikin oppia ajattelemaan yksinkertaisemmin. Vähemmän aivoilla, enemmän sydämellä.

“You ain't gonna miss your water until your well runs dry.” (Bob Marley)

Kääntänyt Nina Sarell.

Tänään on kulunut vuosi Putinin virkaanastujaisia edeltäneestä mielenosoituksesta. Helsingissä osoitetaan mieltä Venäjän poliittisten vankien puolesta. Viime kesänä en edes kirjoittanut virkaanastujaismielenosoituksesta. Se oli minulle vain yksi joukkomielenosoitus muiden joukossa, vaikka päätyikin yhteenottoon mellakkapoliisien kanssa ja yli 600 kiinniottoon. Minua kiinnosti enemmän valtausmielenosoitus Occupy Abai, koska siinä päätökset tehtiin horisontaalisemmin kuin helposti manipuloitavissa joukkomielenosoituksissa.

Vuoden aikana on kuitenkin tullut selväksi, että toukokuun kuudennen päivän tapahtumia on syytä muistella. Sen jälkipyykkiin kuuluu yksi suurimmista uuden Venäjän poliittisista oikeudenkäynneistä, jossa toistaiseksi 28 henkilöä syytetään mellakoinnista tai mellakoiden järjestämisestä. Heistä 17 on tällä hetkellä vankilassa ja kaksi kotiarestissa. Yksi, liberaalin "Solidaarisuus"-liikkeen aktivisti Anastasia Rybatšenko, asuu Tallinnassa käytännössä pakolaisena, vaikka hänellä ei muodollista poliittista turvapaikkaa olekaan.

Suurinta osaa syytetään mellakkaan osallistumisesta ja väkivallasta virkavaltaa vastaan. Neljää heistä, vasemmistorintaman Sergei Udaltsovia, Leonid Razvozžajevia, Konstantin Lebedeviä sekä Georgian parlamentin turvallisuuskomitean puheenjohtajaa Givi Targamadzea (joka tällä hetkellä on Rybatšenkon lisäksi ainoa Venäjän viranomaisten ulottumattomissa oleva syytetty) syytetään mellakoiden järjestämisestä .

Minä en näe mitään väärää mellakoinnissa sinänsä. Väkivaltainen mellakointi on usein hyvä tapa vastustaa sortavia hallituksia, kultainen keskitie hampaattoman mielenosoittamisen ja aseellisen kapinan välillä. Moni 2000-luvun "värivallankumouksista" ja erityisesti arabikevät oli ennemminkin väkivaltaista mellakointia kuin väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta, toisin kuin Freedom House ja väkivallattoman vastarinnan ideologi Gene Sharpe väittävät. Serbian "puskutraktorivallankumous" oli väkivaltaista mellakointia, Kirgiisian "tulppaanivallankumous" oli väkivaltaista mellakointia, "arabikevään" vallankumouksista joka ikinen oli väkivaltaista mellakointia. Näistä vähiten verisessä Tunisian vallankumouksessakin oli yli 300 kuolonuhria.

Toki viimeiseen kolmeentoista vuoteen mahtuu myös kolme lähes väkivallatonta vallanvaihdosta (Ukrainassa, Georgiassa ja Libanonissa), mutta usein pelkät mielenosoitukset eivät aja vallanpitäjiä pakoon, eivätkä edes uusintavaalit ole vaihtoehto siellä, missä vaalivilppiä on aina.

Näin ollen tuntuu hölmöltä vakuutella, että kaikki 28 toukokuun 6. päivän tapahtumista syytetyt ovat "syyttömiä". Syyttömiä mihin? Yritykseen hankkiutua eroon Putinin korruptoituneesta hallinnosta, jolle vaalivilppi on rutiini, ja joka syyllistyy jatkuvasti törkeisiin ihmisoikeusloukkauksiin Pohjois-Kaukasiassa? Eikö tässä yhteydessä olisi kunniallisempaa olla "syyllinen" kuin "syytön"?

Totuus kuitenkin on, ettei vuosi sitten kukaan yrittänyt tehdä vallankumousta Moskovan Bolotnajan aukiolla. Kukaan ei edes tullut sinne mellakoimaan Putinia vastaan. Jopa protestiliikkeen radikaaleimmat osanottajat tulivat paikalle vain osoittamaan mieltään. Toiveet vallankumouksesta tai edes radikaalimmasta protestista olivat jo hautautuneet ensimmäisen joulukuisia duuman vaaleja seuranneen viikon kuluessa. Mutta mitä Bolotnajan aukiolla sitten tapahtui?

Tapahtumien kulkua voi selvittää harvinaisen tarkasti, siitä on satoja tunteja videomateriaaleja ja satoja "joulukuun 12. päivän pyöreän pöydän" keräämiä todistuslausuntoja, joista tämä kansalaisjärjestöjen yhteiselin julkaisi raportin 23. huhtikuuta.

Raportista käy ilmi, että poliisit olivat luvanneet mielenosoitukselle täsmälleen saman reitin ja päätepisteen kuin suurmielenosoituksessa 4. helmikuuta. "Malyi Kamennyi"-sillan jälkeen mellakkapoliisien rivistöt kuitenkin sulkivat mielenosoituksen reitin, ja jättivät vain noin kymmenen metrin levyisen kulkureitin Bolotnajan aukiolle. Sen läpi kymmenientuhansien mielenosoittajien olisi pitänyt kulkea. Muutama kymmentä mielenosoittajaa ryhtyi istumamielenosoitukseen vaatiakseen pääsyä aukiolle, mutta suurin osa vain jäi jumiin ihmismassoihin, tietämättä syytä mielenosoituksen pysähtymiseen.

Mielenosoittajien pääjoukko jäi jumiin poliisirivistöjen eteen kello viiden aikoihin. Lähes tuntiin ei tapahtunut juuri mitään, mutta hieman ennen kuutta yksi silminnäkijä kertoo poliisien päästäneen joukon provokaattoreita poliisirivistöjen läpi. Melko tarkalleen kello kuudelta nämä aloittivat poliisirivien läpi murtautumisen, mikä on tallentunut tälle videolle. "Pyöreän pöydän" raportissa kuusi muuta silminnäkijää kertoo samasta provokaattorien ryhmästä.

Miksi paikalla oli provokaattoreita? Syyt eivät välttämättä selviä ikinä, mutta maaliskuussa julkisuuteen tullut "ammattiprovokaattori Feliks" kertoi kaksi mahdollista versiota: joko sisäministeri Nurgalijev yritti esiintyä kovana mellakoiden kukistajana, tai sitten päinvastoin hänen vastustajansa yrittivät osoittaa hänen kykenemättömyytensä kontrolloida tilannetta.

Nurgalijev oli myös omiensa keskuudessa epäsuosittu. Monien mukaan hänet nimitettiin alun perinkin heikoksi ministeriksi, jonka niskoille saattoi huoletta vierittää poliisilaitoksessa jatkuvasti esiin tulevat skandaalit. Viisitoista päivää mellakoiden jälkeen Nurgalijev siirrettiin sisäministerin paikalta Venäjän Federaation turvallisuusneuvostoon.

Provokaattoreiden läpimurto mellakkapoliisirivistön läpi onnistui osittain, mutta kohta poliisi ryhtyi vastahyökkäykseen. Poliisit ottivat kiinni ja pieksivät kaikkia käsiinsä joutuneita mielenosoittajia. Syytetyistä ne, jotka ovat myöntäneet osuutensa tapahtumiin, yrittivät puuttua poliisin toimintaan tässä vaiheessa.

Esimerkiksi Aleksei Gaskarov myönsi kysyneensä poliisilta mitä he oikein tekevät ja yrittäneensä vetää mellakkapoliisin jaloista pois siellä makaavan miehen. Sen jälkeen Aleksei hakattiin (tapahtumat näkyvät tällä videolla). Vasemmistorintaman aktivisti Dmitri Rukavišnikov istuu tutkintavankeudessa, koska poliisin mukaan hän työnsi bajamajaa.

Jotkut muut ovat myöntäneet väkivallan viranomaisia vastaan. Esimerkiksi Andrei Baranov myöntää potkaisseensa mellakkapoliisia. Maksim Luzjanin myönsi painineensa mellakkapoliisin kanssa, mistä hyvästä hän sai neljä vuotta ja kuusi kuukautta vankeutta.

Juridisesti nämä tapaukset ovat selviä. Sekä Suomessa että Venäjällä poliisin sana on laki. Jos väität vastaan, syyllistyt vähintäänkin niskoitteluun. Jos tappelet vastaan, on kyse virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta. Ja mellakkaan olet syypää jos et poistu paikalta, oli se sitten käytännössä mahdollista tai ei.

Mutta maalaisjärjen mukaan syyllisiä ovat tuhansien suuruisen väkijoukon sumputtaneet ja provokaattorit palkanneet viranomaiset. Ja kun poliisi pamputtaa mielivaltaisesti, on enemmän väärin pötkiä karkuun kuin puolustaa väkijoukkoa. Mitä tahansa laki sanookin, välinpitämätön sivusta seuraaminen ei ole tervettä eikä hyväksyttävää käytöstä.

Entäs "mellakan järjestäjät" Konstantin Lebedev, Leonid Razvozžajev ja Sergei Udaltsov? Mikä osa heidän syytteistään pitää paikkansa?

Toissa viikolla Lebedev sai reippaasti leikatun kahden ja puolen vuoden vankeusrangaistuksen siitä hyvästä, että hän lupautui todistamaan Razvozžajevia ja Udaltsovia vastaan. Pitkässä Kommersant-lehden haastattelussa Lebedev kertoo olevansa aatteellinen kommunisti 90-luvulta asti ja olleensa vastuussa georgialaisen ja muun ulkomaalaisen rahoituksen kanavoimisesta Vasemmistorintamalle. Kotiarestissa istuva Udaltsov kiistää Lebedevin väitteet blogikirjoituksessaan, mutta ei kommentoi rahoitusväitteitä mitenkään. Mikä mielenkiintoisinta, hän ilmoittaa että Lebedev on ennemminkin "pelkuri" kuin "provokaattori".

Udaltsov ei kiistä erityisen pontevasti väitteitä Georgian parlamentin turvallisuuskomitean puheenjohtaja Givi Targamadzelta saadusta rahoituksesta. Ja mikä ettei, saihan itse Vladimir Iljitškin tukea Saksan keisarilta, kyllä bolševikille se kelpaa, mikä kelpasi Leninille. Mutta mikäli Venäjän televisiossakin esitetyn Targamadzen, Lebedevin ja Udaltsovin tapaamisen videon ääniraita ei ole väärennös, Targamadzen puheet mellakoista ja vallankaappausta ovat vain suunpieksentää. Olen varma siitä, että Udaltsovin tarkoitus oli käyttää kaikki mahdollisista ja mahdottomista lähteistä saatu rahoitus samaan toimintaan mitä hän on pyörittänyt viimeiset 15 vuotta, eli rauhanomaisiin mielenosoituksiin, julkaisuihin ja ajoittaiseen kansalaistottelemattomuuteen.

Kukaan Venäjällä ei usko enää pikaiseen muutokseen, eikä siihen että valtiokoneisto armahtaisi syytettyjä. Häkki tulee heilahtamaan monelle, ja isku on erityisen kova ulkoparlamentaarisen liikkeen vasemmistolle. Syytetyistä kahdeksan on erilaisten vasemmistoryhmien jäseniä, tai yksitoista, jos anarkistit laskee vasemmistolaisiksi. Muut suuntaukset ovat heikommin edustettuina. Länsimielisiä liberaaleja on kolme, kansallismielisiä ja natseja yhteensä kolme. Yksi henkilö on oikeisto-vasemmisto jakoon huonosti istuvan "Toisen Venäjän" aktivisti. Seitsemän syytettyä tulee poliittisten järjestöjen ja liikkeiden ulkopuolelta.

Kampanja syytettyjen puolesta on kuitenkin onnistunut yhdistämään Venäjän parlamentin ulkopuolista oppositiota. Suomessa ja muissa länsimaissa tuttua "väkivallan tuomitsemista" ja irtisanoutumisia ei ole ollut missään vaiheessa.

Ehkä se on pääsyy, miksi itse haluan tukea tätä liikettä.

Kaikki varmaan muistavat, kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden toukokuussa 2011. Sen jälkeen lätkämaajoukkue ja sen kannattajat eli puolet suomalaisista olivat kännissä pari päivää putkeen. Valmentaja Pasi Nurminen kaatui lentokoneen portaissa ja löi päänsä maailmanmestaruuspokaaliin. Joukkueenjohtaja Timo Jutila selitti tv-haastattelussa umpijurrissa, kuinka oli mennyt eteenpäin, kun kysymys oli, onko hän ehtinyt nukkua yhtään. Puolustaja Anssi Salmela halaili kännisesti tasavallan presidenttiä. Ja niin edelleen.

Sekoilu innosti kansalaiset ihan samanlaiseen menoon, ja kaikkea edellä mainittua kauhisteltiin kolumneissa, avoimissa kirjeissä ja yleisönosastokirjoituksissa. Katsottiin, että mokailtu on ja rankasti.

Seuraavana vuonna eli 2012 kisat pelattiin Helsingissä ja Tukholmassa. Kovasti odotettujen kotikisojen pääsylippujen huippukovat hinnat aiheuttivat rutkasti porua. Jälleen jääkiekko kiihdytti ihmiset täyttämään yleisönosastot. Mutta ei siinä vielä kaikki. Hallin ulkopuolella ja jopa sen sisällä nähtiin useita mielenosoitusbanderolleja. Aivan omituiseksi tilanne meni, kun järjestysmiehet poistivat katsomosta Suomen Jääkiekkoliiton puheenjohtajaa ja Kansainvälisen jääkiekkoliiton varapuheenjohtajaa Kalervo Kummolaa banderollein kritisoineita katsojia. Moka se oli sekin, ja iso sellainen.

Mutta nyt Suomen Jääkiekkoliitto on Kansainvälisen jääkiekkoliiton mukana tekemässä kaikkien aikojen lätkämokaa, sillä vuoden 2014 MM-kisat on päätetty järjestää Valko-Venäjällä.

Valko-Venäjä on tunnettu, no, jos ei muusta niin poliittisen opposition ja ihmisoikeusjärjestöjen toiminnan merkittävästä rajoittamisesta. Jopa siinä määrin, että ei-toivottuja mielipiteitä julkisesti esittäneitä henkilöitä viruu maan vankiloissa mielipidevankeina. Lehdistön vapaus on vitsi vain ja kuolemanrangaistuskin on käytössä. Maata 19 vuotta johtaneen Aleksandr Lukashenkon tiedetään pitävän perustuslain ja vaalitulosten uusiksi muovailusta, KGB:stä ja jääkiekosta. Hän haluaa kisat palavasti Minskiin keväällä 2014. Ainakin diktaattorin omissa silmissä jääkiekon kansainvälisen suurtapahtuman järjestäminen Minskissä pönkittäisi käsitystä tunnustetusta ja jopa hyväksytystä johtajasta.

Euroopan neuvosto on todennut varsin suorasanaisesti, ettei Valko-Venäjä kunnioita ihmisoikeuksia.

Lisäksi Kalervo Kummola itse luonnehti viikko sitten Ylen Ykkösaamussa Valko-Venäjää ”Euroopan viimeiseksi diktatuuriksi”. Kisojen antamisen Lukashenkolle Kummola näki kuitenkin ”avaavan ovia”. Minkälaisia ovia ja kenelle, se jäi mysteeriksi.

Toivoa kisojen siirtämisestä kuitenkin yhä on. Torstaina 2.5. useat kansalaisjärjestöt ympäri Eurooppaa yhdessä kuuden europarlamentaarikon kanssa julkaisivat avoimen, Kansainvälisen jääkiekkoliiton puheenjohtajalle René Faselille suunnatun vetoomuksen kisojen siirtämiseksi pois Valko-Venäjältä. Eräs vetoomuksen allekirjoittaneista mepeistä oli slovakki Peter Stastny, joka itse loikkasi aikoinaan Tshekkoslovakiasta Kanadaan päästäkseen pelaamaan NHL-jääkiekkoliigaan. Stastny ymmärtänee erityisen hyvin, mikä kisojen järjestämisen tai niiden siirtämisen merkitys olisi.

Päätöstä kisojen siirtämisestä ei ole kuitenkaan vielä tehty. Eikä ehkä tehdäkään, jos lätkämaailman tärkein palanen, maksava yleisö, ei reagoi tarpeeksi voimakkaasti. Urheilu on erittäin vahvasti yhteiskunnallista ja poliittista. Se joka muuta väittää, elää haavemaailmassa.

www.minsk2014.no

Jääkiekon MM-kisat alkavat 3.5.2013. Kisat pelataan jälleen Helsingissä ja Tukholmassa.

Sunnuntaina 28. huhtikuuta Aleksei Gaskarov otettiin kiinni Moskovan esikaupungissa Žukovskissa. Viimeksi Gaskarov pidätettiin Himkin metsäkamppailun aikana vajaat kolme vuotta sitten. Tuolloin Gaskarov vapautettiin kaikista syytteistä ja hän sai myös rahallista korvausta aiheettomasta pidätyksestä.

Viime lokakuussa Fifi julkaisi Suomesta turvapaikan saaneen kirjailijan Pjotr Silajevin tekemän Gaskarovin haastattelun, jossa hän kertoo tästä edellisestä vangitsemisestaan. Lokakuusta lähtien Gaskarov on ollut Venäjän opposition koordinaationeuvoston jäsen.

Nyt Venäjän federaation tutkintakomitea syyttää Gaskarovia mellakointiin osallistumisesta 6. toukokuuta 2012. Putinin virkaanastujaispäivänä 7. toukokuuta kaikki mielenosoitukset oli kielletty, joten oppositio osoitti mieltään päivää ennemmin.

Vaalivilpin vastaiset mielenosoitukset talvella ja keväällä 2011–2012 olivat suurin mielenosoitusaalto Venäjällä lähes kahteenkymmeneen vuoteen. 6. toukokuuta oli ensimmäinen kerta kun viranomaiset hyökkäsivät mielenosoituksia vastaan Moskovassa. Opposition mukaan 600 ihmistä otettiin kiinni ja tähän mennessä 28 on asetettu syytteeseen, osa heistä on tutkintavankeudessa, osa kotiarestissa ja osa on joutunut pakenemaan maasta.

Mielenosoituspäivänä OMON-mellakkapoliisit hakkasivat Gaskarovin. Hän teki tutkintapyynnön pahoinpitelystä, mutta lopulta ketään poliisia ei syytetty. Uusi pidätys on selvästikin tarkoituksenmukaisesti ajoitettu toukokuun 6. päivän mielenosoituksen vuosipäivän alle, sen tarkoitus on lähettää viestiä kaikille tulevan mielenosoituksen osanottajille.

Gaskarov on syntynyt 18. kesäkuuta 1985, ja hän aktivoitui poliittisesti jo koululaisena. Gaskarov osallistui vaalivilpin vastaisten mielenosoitusten järjestämiseen liikkeen alusta alkaen, Moskovan suurimmassa mielenosoituksessa 24. joulukuuta 2011 hän oli yksi puhujista, ja myös yksi mielenosoituksen turvallisuusryhmän vastuuhenkilöistä. Ryhmä joutui tappelemaan lavalle väkivalloin pyrkineiden uusnatsien kanssa.

Eilen maanantaina 29. huhtikuuta Gaskarov suljettiin tutkintovankilaan kahdeksi kuukaudeksi. Todisteet Gaskarovia vastaan perustuivat kahden henkilöllisyytensä salanneen poliisin todistuslausuntoon. Gaskarov itse kertoi vetäneensä pahoinpidellyn mielenosoittajan pois mellakkapoliisien käsistä. Tuomari väitti että vapaalla jalalla Gaskarov voisi paeta ulkomaille, vaikka tuomiotaan Himkin tapauksesta hän odotti vapaalla jalalla yli puoli vuotta häipymättä mihinkään. Juuri ennen viemistään takaisin vankilaan, Aleksei kehotti kaikkia saapumaan mielenosoitukseen 6. toukokuuta.

Maanantaina 6.5. inauguraatioprotestin vuosipäivänä Helsingissä osoitetaan mieltä Venäjän poliittisten vankien, myös Aleksei Gaskarovin puolesta. Mielenosoitus lähtee kello 18 Kolmen Sepän patsaalta kohti Venäjän suurlähetystöä, ja sen järjestää Free Pussy Riot Helsinki ja Helsingin Anarkistinen Musta Risti.

Olen jo ensimmäisessä blogitekstissäni paljastanut olevani säännöllinen Twitterin käyttäjä. Myös Turkissa sitä käytetään ahkerasti. Lähi-idän alueella on paljon aktiivisia sosiaalisen median käyttäjiä, ja sillä oli jonkun verran merkitystä esimerkiksi arabikevään aikana. Ainakin Turkissa ihmiset käyttäytyvät rohkeammin Twitterissä ja ilmaisevat paremmin mielipiteitään. Tämä on mielestäni yksi syistä Twitterin suosioon.

Organisoituminen ja mielipiteen ilmaiseminen Twitterissä on kuitenkin häirinnyt jo jonkin aikaa Turkin valtapuoluetta. Nykyään Twitterissä kirjoitetuista teksteistä saa myös tuomion, vaikka kyseessä olisikin vain runo.

Huhtikuussa turkkilainen huippupianisti Fazil Say tuomittiin kymmeneksi kuukaudeksi vankeuteen. Syynä ovat Sayn Twitterissä viime huhtikuussa jakamat ja välittämät viestit. Viestit koettiin uskonnollisia arvoja loukkaaviksi.

Oudointa tässä on se, että jotkut viesteistä eivät edes ole alun perin Sayn kirjoittamia, vaan retwiitattuja eli eteenpäin välitettyjä viestejä, joissa näkyy myös viestin alkuperäinen kirjoittaja.

Uudelleentwiittaaminen on käytäntö, joka helpottaa suuria joukkoja seuraamaan tiettyä keskustelua. Jos tiettyyn viestiin tulee vastaus, se yleensä välitetään eteenpäin, jotta muutkin ihmiset lukisivat vastauksen. Fazil Say on noudattanut kyseistä käytäntöä ja välittänyt itselleen tulleita kommentteja eteenpäin. Kuten voi arvatakin, välitettyjen viestien joukossa on sekä Sayn näkemystä vastustavia twiitteja, että häntä tukevia kommentteja.

Oikeudessa kuitenkin poimittiin todistusaineistoksi Sayin eteenpäin välittämistä viesteistä ainoastaan ne, joissa ihmiset osoittivat tukevansa häntä ilmaisemalla ajatuksiaan uskonnosta. Ne viestit, joissa pilkataan Sayia ja ateisteja on jätetty huomioimatta, vaikka Say välitti niitäkin eteenpäin.

Todistusaineistona oli yhdeksän viestiä. Yksi niistä oli Omar Khayyamin, noin tuhat vuotta sitten eläneen persialaisrunoilijan, runosta:

“Sanot, että taivaassa joet virtaavat viiniä – onko taivas taverna? Sanot, että jokaiselle uskovalle on kaksi kaunista naista – onko taivas bordelli?”

Vuonna 1048 syntynyt Omar Khayyam oli tiedemies, filosofi, runoilija ja matemaatikko. Lähi-idässä hänet tunnetaan Pascalin kolmion keksijänä jo ennen Blaise Pascalia. Lisäksi Khayyamin tiedetään käyttäneen binomijakaumaa ensimmäisenä koko maailmassa.

Turkissa Omar Khayyam on erityisen tunnettu ja arvostettu runoilijana. Runoissaan Khayyam pohtii vapaasti maailman arvoja, ihmisen ja luojan olemassaoloa sekä pilkkaa uskontojen tekopyhyyttä.

Voidaan siis sanoa, että Fazil Sayn nimissä tuomittiin myös noin tuhat vuotta sitten eläneen runoilijan, Omar Khayyamin ajatuksia. Pohdittavaksi jää se, onko Turkki konservatiivisempi maa nykyään kuin Lähi-itä tuhat vuotta sitten.

Sayin tuomiota ei panna täytäntöön, jos hän on kiltisti, eikä toista rikostaan seuraavan viiden vuoden aikana. Say valitti tuomiosta ja kertoi olevansa surullinen kotimaansa sananvapauden puolesta.

Pidän tuomiota poliittisena päätöksenä. Fazil Say on sopivan nimekäs henkilö, ja hänelle annettu tuomio on varoittava esimerkki muille toisinajattelijoille. Tästedes pitää varoa myös verkossa.

Khayyam tulkitsee ajatuksiani paljon paremmin alla olevassa runossaan. Eipä ole mitään lisättävää:

Jos et kohtele oikeudenmukaisesti, Ihan sama oletko suorittanut pyhiinvaellusta. Rukousnauha, viitta, rukousmatto on ihan kivoja Mutta luuletko tosissaan, että huijaat Jumalaa näillä?

PS. Runot ovat vapaasti suomennettuja.

TE-keskuksen Rauni on oikeassa. Minun on opittava puhumaan suomea. Jos ei puhu suomea, täältä on nimittäin hiukkasen vaikeaa löytää töitä – edes espanjanopettajana. Suomen kielen oppiminen on pitkä tie. Pitkä ja vaikea – mutta ennen kaikkea hauska.

Olen ollut huhtikuun alusta saakka kurssilla. Viitenä aamuna viikossa hyppään vaihteettoman, mummomallisen polkupyöräni selkään ja poljen koko päiväksi koulun penkille.

Oikeastaan aloitin suomen kielen opiskelemisen jo kauan ennen tätä, vuonna 2007. Silloin espanjan kielikouluumme Granadaan tupsahtivat suomalaiset ystäväni, jotka antoivat minulle ensimmäiset suomen kielen oppituntini, ja totta puhuen, olihan se yksi eriskummallinen kieli. Ensimmäiset sanat, jotka opin, olivat karkki, purkka ja minä rakastan sinua. Minulla ei tietenkään ollut silloin vielä aavistustakaan siitä, että opiskelin parhaillaan tulevaa toista kotikieltäni, ja harjoituksen puutteen vuoksi unohdin melkein kaiken mitä ystäväni minulle opettivat. Oli opeista kuitenkin hyötyäkin. Takaraivooni jumittuneilla karkilla ja purkalla (se “minä rakastan sinua” oli jo valitettavasti päässyt unohtumaan) tein vuosia myöhemmin lähtemättömän ensivaikutelman yhteen suomalaisnaiseen, josta sittemmin tuli vaimoni.

Myöhemmin pääsin sitten opiskelemaan suomea ihan tosissani. Nicaraguassa vaimoni alkoi opettaa minulle ruokien nimiä: maissi, sipuli, peruna, vesi, riisi, tomaatti ja paprika. Sitten hän ryhtyi opettamaan minulle tervehdyksiä, mutta siinä vaiheessa minuun iski jo turhautuminen ja tein tenän. En enää halunnut vain opetella lausumaan asioita ulkoa, vaan pieni espanjanopettaja minussa kiljui jo kummalliselta kuulostavien sanojen tueksi kielioppia. Sitä saa mitä pyytää. Seuraavassa vaiheessa nenäni eteen tupsahti kasa verbejä, joita oli kuulemma yhteensä kuutta eri tyyppiä, ja minä olin menossa vasta tyypissä yksi.

Tutkin suomen kielen kielioppia internetistä. Sain selville, että sillä ei ollut juurikaan tekemistä oman äidinkieleni kanssa. Ei ollut feminiiniä eikä maskuliinia, ei ylipäätään mitään artikkeleita. Prepositioiden tilalla oli kaikenlaisia päätteitä. Ylipäätään kaikki mahdollinen oli yhtäkkiä muuttunut päätteiksi, joita oli loputtomiin. Vokaaleita ei ollut viittä, vaan yhdeksän. Y oli muuttunut konsonantista vokaaliksi.

Espanjaan verrattuna suomi oli kuin jokin sukupuuttoon kuoleva heimokieli: meitä espanjaa äidinkielenään puhuvia on maailmassa ainakin 320 miljoonaa yli 20 maassa, suomea puhuu viiden miljoonan hengen pikkuporukka Euroopan pohjoislaidalla.

Tammikuuhun asti opiskelin suomen alkeita omatoimisesti kotona. Sitten otin opinnoissani seuraavan ison askeleen ja aloitin suomen alkeiskurssin kansalaisopistossa. Kurssille oli löytänyt tiensä varsin kirjava joukko. Ryhmässämme oli opiskelijoita Venäjältä, Virosta, Uudesta-Seelannista, Japanista, Montenegrosta, Nigeriasta ja Yhdysvalloista. Espanjankielistä maailmaa edustimme minä ja yksi bolivialainen.

En ollut astunut luokkahuoneeseen kuuteen vuoteen missään muussa kuin opettajan roolissa, ja minua jännitti ihan kauheasti. Mutta jännitys laantui vähitellen. Opettaja ei ollut mikään vanha ja pelottava. Hänen nimensä oli Jenni, ja hänellä oli rastat päässä niin kuin minulla. Jenni oli tosi hyvä opettaja. Nyt, kun tunnit kansalaisopistolla lähestyvät jo loppuaan, minusta tuntuu tosi haikealta. Minusta Jenni voisi olla opettajani vaikka aina ja kaikilla kursseilla. Tunnen kiitollisuutta siitä, että hän on opettanut minulle niin paljon niin olennaisia asioita: aakkoset, numerot, viikonpäivät, kuukaudet, hinnat, vuodenajat sekä kaksi outoa tuiki tarpeellista ilmausta, joille espanjan kielessä on oma verbinsä: “minä pidän” ja “minulla on”. Kiitos Jennin, en enää kuole nälkään tässä maassa, koska nyt osaan sanoa, että minulla on nälkä. Sana “nälkä” on hauska. Se kuulostaa erehdyttävästi espanjan kielen sanalta nalga, joka tarkoittaa pakaraa.

Uudella kurssilla on onneksi yksi muisto entiseltä kurssilta, uusiseelantilainen opiskelukaverini James. Vaihdamme hänen kanssaan tietynlaisia katseita, kun emme ymmärrä sanaakaan siitä, mitä opettaja sanoo. Väännämme vitsejä ja kehittelemme omia kielioppisääntöjä. Sanomme esimerkiksi ä-kirjainta vihaiseksi a:ksi.

Kurssi kestää 50 päivää. Minulla on siis 50 päivää aikaa oppia niin paljon suomea, että pääsen järjestämään yllätyksen TE-keskuksen Raunille. Mutta ennen kaikkea haluan päästä puhumaan suomenkielisten sukulaisten kanssa, kavereille ja työhaastatteluun.

Uuden kielen oppiminen on kuin hitaasti, mutta varmasti etenevä raketti kuuhun. Joka päivä tuo tullessaan uuden seikkailun uusien sanojen muodossa. Yhtenä päivänä kehitin suomen kieleen ihan uuden sanan.

“Amor, mitä tarkoittaa 'pihulita'?” kysyin vaimolta. Vaimo hirnui kaksinkerroin ja sanoi, että ei yhtään mitään. Olin tapaillut ilmausta “pikkuhiljaa”. No, eipä hätä ollut tämän näköinen. Ryhdyin kutsumaan vaimoa “pihulitaksi”. Niin että löytyi sillekin sanalle käyttöä.

Kaikissa kielissä on kauniit sanansa ja sitten sellaiset, jotka kuulostavat rumilta tai oudoilta. Minun mielestäni suomen kielen hauskimpia sanoja ovat tervetuloa, susi, suklaa, poro, hevonen, puu ja kiitoksia. Rumimpia ovat mukava, mukana, opettaja ja keneltä. Kuka on Nicaraguassa ruma sana. Tota on yhden meidän kylän tytön kutsumanimi. Jotkut suomen kielen sanat tarkoittavat espanjaksi ihan jotain muuta, kuten paha (olki), armas (aseet), Paavo (kalkkuna) ja mulla (muulinaaras).

Minulla on ollut jokunen turhautumisen hetki, mutta olen minä saanut kyllä itselleni nauraakin. Esimerkiksi aika usein, kun menen kauppaan ja myyjä sanoo kaupan päätteeksi kiitos, vastaan hänelle ystävällisesti hymyillen: “Ole hyvä”, ikään kuin olisin tehnyt hänelle suurenkin palveluksen tullessani hänen kassalleen tekemään ostokseni.

Sanovat, että suomen kieli on yksi maailman vaikeimmista. On ilmiselvää, että tässä tulee olemaan kärsivällisyys koitoksella. Olen asunut täällä nyt neljä kuukautta, eikä intoni oppia ole vielä laantumaan päin. Se, että suomen kieli on vaikea, ei ole mikään syy lakata yrittämästä. Haluan puhua suomea jo siksikin, että eräänä päivänä se tulee olemaan poikani toinen äidinkieli. Kieli on ovi, jonka avaamalla oppii ymmärtämään jotakin hyvin olennaista sitä puhuvista ihmisistä. Haluan oppia tuntemaan Suomen myös toiselta puolelta, sisältä ulospäin. Se on mahdollista vain, jos onnistun luomaan uuteen kotimaahani kontaktin kielen kautta. Kun kuuntelen suomenkielistä pulinaa ja keskusteluita kadulla, kaupoissa ja koulussa, minulle tulee halu pinnistellä, kunnes ymmärrän tuota puheensorinaa. En halua tuntea olevani eristyksissä tästä kulttuurista vain siksi, että en pysty kommunikoimaan.

En opiskele vain kurssilla. Saan myös suomen kielen yksityistunteja. Opettajani nimi on Laura, ja hän on 7-vuotias. Kälyni tytär on asialleen vannoutunut opettaja. Hän odottaa kauheasti päivää, jolloin voimme viimein puhua keskenämme, eikä hän koskaan väsy opettamaan minua. Hänellä on minulle varattuna oikea kärsivällisyyden meri. Hänelle ei ole mitään väliä, sanonko asiat ihan viimeisen päälle oikein – vastaus on aina: “Hyvä Erick!”

Miten opitaan yksi maailman vaikeimmista kielistä? Pihulita. Ja Laura jos kuka sen tietää.

Beginnings are usually scary, and endings are usually sad, but its everything in between that makes it all worth living.” (Bob Marley)

Suomennos: Nina Sarell

Asun täällä maamme pääkaupungissa. Tosin aivan täällä itäisessä periferiassa, melkein Vantaalla. Tässä meidän lähiössä asuu reilut 13 000 ihmistä. Sisäpihamme on suunnilleen puoliympyrän muotoinen ja sen muodostaa neljä kahdeksankerroksista kerrostaloa.

Sen sisäpihan keskellä on leikkikenttä. Mielestäni se on ihan hyvä leikkikenttä. Siellä on keinuja ja liukumäkiä ja kiipeilytelineitä ja muuta sellaista varustelua, joissa lapset tykkäävät leikkiä ja riehua.

Ja kyllä ne muuten kiipeilevät, roikkuvat ja leikkivätkin. Usein kun seisoskelen parvekkeellamme, en sillä tavalla vain epäilyttävästi lapsia tuijottamassa vaan kahvia juodessani ja auringosta nauttiessani, katselen niitä lapsia ja niiden touhuamista ja huomaan ajattelevani simpansseja. Viidakon puissa hyppelehtiviä ja roikkuvia ja touhuilevia simpansseja.

Välillä sisäpihallamme voi olla parikymmentäkin lasta, jotka pihalla ollessaan muodostavat jonkinlaisen yhteisön. Ihan niin kuin saman kokoinen simpanssilaumakin. Silti koko yhteisö enimmäkseen ei puuhaa yhdessä, vaan pienissä muutaman hengen ryhmissä, ihan niin kuin simpanssitkin. Nämä pienryhmät ovat hyvin väljiä ja vaihtuvia, kuten simpansseillakin.

Välillä sekä lasten että simpanssien porukassa yksittäiset joukon jäsenet hermostuvat toiselle jäsenelle jostain pikkuasiasta, ja mätkäisevät tätä turpiin tai kaatavat maahan. Ihan tuosta noin vain. Simpanssilaumassa asioihin reagoidaan estottomasti joko tosi iloisesti tai sitten todella pettyneesti. Kuulostaako tutulta?

Älkääkä nyt lapselliset ihmiset hermostuko. En minä tässä nyt välttämättä sano, että lapset ovat kuin simpansseja tai toisin päin. Mutta jos sanoisin, niin ottakaa huomioon, että simpanssit ovat mielestäni tosi hienoja. Notkeita ja vahvoja ja älykkäitä. Ei niille mitään mahtaisi. Jos simpanssi nappaisi vaikka hattuni niin eihän sitä saisi takaisin millään muulla kuin lahjomalla, jos silloinkaan.

No. Muutamaan otteeseen eri puolilla maailmaa on todistettu, että jos on aikaa ja kärsivällisyyttä, simpanssille voi opettaa kieltä. Siis viittomakieltä. Sen kanssa voi keskustella. Ihminen ja simpanssi voivat keskustella. Eikä siinä vielä kaikki. Kun tarpeeksi moni simpanssi osaa viittomakieltä, ne pystyvät opettamaan sitä uudelle ryhmään tuodulle nuorelle simpanssille. Minun mielestäni se on aika far out.

Tiedeyhteisö väittelee silloin tällöin simpansseista ja mielen teoriasta. Eli siitä, pystyykö simpanssi esimerkiksi kokemaan empatiaa. Monet tulokset viittaisivat siihen, että pystyy. Minulla ei ole kovin paljon kokemuksia lapsista, mutta käsittääkseni nekin pystyvät.

En ole simpanssien tai minkään muunkaan alan asiantuntija, mutta minusta tämä kaikki tuntuu siltä, että ihmisellä ja simpanssilla on suunnilleen yhtä paljon eroa kuin leijonalla ja tiikerillä.

No mutta. Sitten kun olen katsellut sisäpihan lapsia ja ajatellut simpansseja jonkin aikaa kivasti hyppelemässä viidakossa ja/tai viemässä hattuani, mieleeni hiipii aina ikävästi tietoisuus siitä, että simpansseja on käytetty ja käytetään kaikenlaisissa eläinkokeissa.

Sellaisissa aivan todella vittumaisissa kokeissa. Myrkytetään ja tartutetaan tauteja. Sitten tutkitaan auttaisiko tämä tai tuo uusi kehitteillä oleva lääke. Joitakin simpansseja tiedetään käytetyn eri kokeissa jopa neljänkymmenen vuoden ajan.

Minusta tämä tämmöinen on aivan kamalaa. Suomessa ja EU:ssa eläinkokeet ihmisapinoilla on kielletty. Mutta esimerkiksi Amerikan Yhdysvalloissa ei ole. Siellä myrkytellään menemään käsittääkseni noin 10 000 simpanssin vuositahtia.

Vaihtoehtojakin olisi. Nykyäänhän kärsitään kaikenmaailman itse aiheutetuista elintasosairauksista. Ihmiset voisivat esimerkiksi siis aiheuttaa vähemmän itselleen näitä sairauksia. Sitten niitä ei tarvitsisi hoitaa lääkityksellä, eikä lääkkeitä testata eläimillä.

Lisäksi olen ymmärtänyt, että ihmiskunnan ATK-taidot ovat nykyään aika kovaa tasoa. Että osataan tehdä kaikenlaisia tietokonemallinnuksia ja kudos- ja soluviljelmiä. En tiedä, miten niillä saisi vähemmän luotettavia tutkimustuloksia kuin tutkimalla esimerkiksi simpansseihin väkisin istutettuja sairauksia, jotka eivät niillä luonnostaan edes esiinny ja jotka ihmisillä kehittyvät yleensä pitkän ajan kuluessa.

En muista milloin olisin lukenut viimeksi mitään niin kylmäävää kuin Hollannin The Security and Justice inspectoraten (epävirallinen käännökseni "Turvallisuuden ja oikeuden tarkastusvirasto") raportin venäläisen oppositioaktivistin ja turvapaikanhakijan Aleksandr Dolmatovin kuolemasta viime tammikuussa.

On ikävää lukea tarinoita ihmisistä, jotka murhaavat ja raiskaavat lähimmäisiään. Mutta nämä ihmiset ovat sairaita tavalla tai toisella. Heidät voi ehkä parantaa, ehkä ei, mutta joka tapauksessa heidän toiminnassaan ei ole mitään järjestelmällistä. Kaikista paljaimpaan ja äärimmäiseen pahuuteen eivät koskaan syyllisty sairaat yksilöt, vaan valtioiden poliittisten päätösten perusteella luomat järjestelmät. Kuten Hollannin turvapaikkajärjestelmä, joka Dolmatovin tapauksessa toimi siten, että eräs ihminen tuhoutui. Toki osa toimista oli muodollisesti virheitä, mutta osin järjestelmä toimi täysin johdonmukaisesti.

Ja ehkä vielä kylmäävämpi on Hollannin valtion raportti niistä valtiosihteeri Teevenin toimenpiteistä, johon tarkastusviraston raportti johti. Raportti osoittaa, että ainoat ihmiset, joita saatetaan rangaista henkilökohtaisesti Dolmatovin kuoleman vuoksi, ovat ne kaksi karkotuskeskuksen sairaanhoitajaa, jotka passittivat Dolmatovin takaisin putkaan itsemurhayrityksen jälkeen pyytämättä lääkärin lausuntoa.

Viime perjantaina Yhdysvaltain oikeusministeriö julkaisi listan 18 henkilöstä, jotka ovat ministeriön mukaan syyllisiä korruptiotapausta tutkineen juristin Sergei Magnitskin kuolemaan Butyrkan vankilassa Moskovassa marraskuussa 2009. Venäjän virallisen näkemyksen mukaan ainoa henkilö, joka voi olla syyllinen Magnitskin kuolemaan on Butyrkan lääkäri Larisa Litvinova. Tutkinnasta kuitenkin luovuttiin vuosi sitten keväällä, ja sittemmin syytteet ovat vanhentuneet, koska kuolemantuottamuksen syyteraja Venäjällä on kolme vuotta.

Virallisen Hollannin suhtautuminen Dolmatovin kuolemaan on siis täsmälleen sama kuin virallisen Venäjän suhtautuminen Magnitskin kuolemaan – syyllisiä on korkeintaan lääkintähenkilökunta eli pitkän ketjun viimeinen ja selvästi vähiten syyllinen lenkki.

Todellisuudessa molempien kuolemaan kuitenkin johti pitkä, täysin säännönmukaisten laiminlyöntien sarja. Dolmatovin tapauksessa tämä ketju oli ehkä vähemmän suunnitelmallinen kuin Magnitskyn tapauksessa, mutta lopputulos oli yhtä tuhoisa.

Hollannissa lääkintähenkilökunnan lisäksi syyllisiä ovat kielteisen turvapaikkapäätöksen antanut maahanmuuttovirasto, asianajaja joka ei keskustellut kielteisestä päätöksestä saman tien asiakkaansa kanssa vaan kehotti kirjeitse tulemaan tapaamiseen "kolmen viikon päästä", tietojärjestelmäarkkitehti jonka suunnittelema järjestelmä mahdollistaa ihmisten karkottamisen vaikka valitus karkottamisesta olisi tehty ajoissa, säilöntäkeskuksen henkilökunta joka ei antanut Dolmatovin soittaa kenellekään, poliisin Dolmatoville määräämä uusi asianajaja, joka ei tehnyt asiakkaansa hyväksi mitään ja vartijat jotka eivät pitäneet Dolmatovia silmällä itsemurhayrityksen jälkeen, eikä tämä lista ole edes kattava.

Toki Magnitskin ja Dolmatovin tapausten välillä on se ero, että Dolmatov teki itsemurhan siinä missä Magnitski kuoli joko sairauteen, joka olisi voitu parantaa tai suoranaisen kidutuksen seurauksena. Mutta Dolmatovin päätös tehdä itsemurha oli kuitenkin hänen tilanteessaan täysin johdonmukainen ¬ entisenä puolustusteollisuuden työntekijänä häntä odotti Venäjällä ehkä 15 vuoden vankeustuomio vakoilusta ja siihen liittyvä häpeärangaistus.

Venäjän rikoslaissa on pykälä "itsemurhaan ajaminen", mutta suurimmassa osassa länsimaita (ellei kaikissa) tämä on tuntematon oikeustieteellinen käsite. Esimerkiksi Rehtaeh Parsonsin itsemurha Kanadassa on mielestäni muistutus siitä, ettei itsemurha välttämättä ole "vapaan ja rationaalisen yksilön" valinta, toisin kuin länsimaissa tavataan ajatella.

Eli tammikuussa tekemäni ennustus on toteutumassa – kukaan ei ole joutumassa Dolmatovin kuolemasta rikosoikeudelliseen vastuuseen. Tämänlainen byrokraattinen, kaiken rankaisemisen yläpuolella oleva pahuus on mielestäni äärimmäistä pahuutta. Erityisesti Hollannin siirtolaishallinnon tietojärjestelmä, johon Dolmatovin asianajajan kielteisestä päätöksestä tekemä valitus ei päivittynyt, minkä vuoksi Dolmatovin karkotuskehotus oli voimassa vielä kolme päivää valituksen kirjaamisen jälkeen!

Muistakaa tämä, kun joku tietojärjestelmien tarjoaja valittaa, että tarvitsee puoli vuotta ja miljoonia jonkin kaavakkeen tekstikentän kasvattamiseksi 50 merkistä 255 merkkiin. Jos tällaista insinööriä ei ohjata toiselle alalle, moni voi maksaa siitä hengellään.

Istanbulin kansainvälinen elokuvafestivaali on yksi Turkin arvostetuimmista. Vuodesta 1983 lähtien järjestetyissä festivaaleissa näytetään joka vuosi useita kansainvälisiä ja turkkilaisia elokuvia. Elokuvien lisäksi on mielenkiintoista osallistua työpajoihin ja seminaareihin.

Tänä vuonna, 7. huhtikuuta, festivaalin järjestäjät ja osallistujat protestoivat historiallisen Emek-elokuvateatterin purkusuunnitelmia. Poliisi hajotti mielenosoituksen vesitykeillä ja kyynelkaasulla, mielenosoitukseen osallistui tuhansia protestoijia. Mukana olivat kreikkalais-ranskalainen ohjaaja Costa-Gavrasin lisäksi Turkin kunnioitettuja ohjaajia ja näyttelijöitä. Mielenosoituksessa elokuvakriitikko ja yksi festivaalin tuomareista Berke Göl sekä kolme muuta mielenosoittajaa pidätettiin.

Elokuvakriitikko Berke Göl pidätettiin mielenosoituksessa viime viikolla. Kuvat: Nazım Serhat Fırat.

Myös elokuvaohjaaja Costa-Gavras osallistui mielenosoitukseen.

Jälkeenpäin festivaalin järjestäjä Istanbulin kulttuuri ja taiteen säätiö IKSAV tiedotti tuomitsevansa elokuvan ja kulttuurin ystäviin kohdistuneen liiallisen voimankäytön.

Turkin juntta-aikoina poltettiin kirjoja ja elokuvia. Nykyään isku kulttuuriin on tehokkaampaa, sillä ei enää vainota yksittäisiä elokuvia vaan puretaan kokonaisia teattereita.

Viime vuosien aikana Istanbulissa on ollut käynnissä kaupungin elvyttämisprojekti, jonka tarkoituksena on raivata tilaa rakennussijoittajille ja työntää kaupungin köyhempi väki melkeinpä Istanbulin ulkopuolelle.

Projektin ansiosta joka nurkasta nousee aidattuja ja korkeita kerrostaloja. Näitä betonihirvityksiä markkinoidaan ”turvallisina” asuinalueina luksusmahdollisuuksien kera. Toinen suuri ilmiö on ostoskeskukset. Ajatusmaailma on siis tämä: mitä enemmän parkkihalleja rakennetaan puistojen tilalle, sitä sivistyneempiä ollaan.

Istiklal-katu on kahden kilometrin pituinen, Taksim-aukioon johtava Istanbulin suurin viihdekeskus. Katu on suljettu autoliikenteeltä ja pienemmät kadut johtavat myös Istiklaliin. Alue on täynnä historiaa ja ainutlaatuisia rakennuksia sekä tapoja.

Erikoista ja miellyttävää Istiklalissa olivat kapeat kadut täynnä matalia pöytiä. Koko katu oli siis yhtä terassia, joka koostui useammasta pieniyrittäjästä. Kesän helteessä sai nauttia vaikkapa katumusiikista samalla kun istuskeli kadulla olevissa kahviloissa. Istiklalin kulttuurissa katu on itsessään merkittävä oleskelutilana ja yhteisöllisyys teki siitä viihtyisän.

”Sivistyksen” nimissä kadun missiota piti muuttaa. Eihän katu voi olla vain oleskelutilaa. Sen pitäisi johtaa paikkoihin, joissa ostetaan ja kulutetaan kiireellä. Siksi ”elvytysprojektin” nimissä ensimmäisenä puututtiin kyseisiin terasseihin, joka vaikutti pienyrittäjien talouteen vakavasti. Seuraavaksi rakennettiin Istiklalin tunnelmaa pilaava Demirören ostoskeskus.

Kulutuksen suurin vihollinen on kuitenkin Istiklalin katutaiteilijat. Katuteattereita ja -muusikoita näkee joka puolella esittämässä ja keräämässä väkeä ympärilleen. Heidän taiteeseensa ei saa puuttua. Mikä pahinta, he eivät pakota yleisöä maksamaan esityksistään. Eli he tarjoavat ilmaisen kulttuurielämyksen ihmisille ja vievät aikaa pois kuluttamasta. Viikonloppuisin Istiklalista kulkee noin miljoona ihmistä. Tätä suurta kuluttajaväkeähän pitäisi lypsää!

Emek-elokuvateatteri sijaitsee myös Istiklal-kadulla. Se aloitti toimintansa vuonna 1924 ja se on Turkin tasavallan ensimmäinen elokuvateatteri. Elokuvateatterilla on 875 hengen sali ja sisustustyyliltään barokki- ja rokokoo-tyylinen. Emek-elokuvateatteri on yksi teattereista, missä näytetään festivaalielokuvia ja indie-tuotoksia.

Emekin historiallisen rakennuksen tilalle aiotaan pystyttää komea ostoskeskus. Ostoskeskusta vastustavia yritetään lohduttaa ostoskeskuksen ylimpään kerrokseen ängetyllä elokuvateatterilla. On selvää, että ostoskeskuksen kalliissa elokuvateatterissa ei ole tilaa indie-elokuvien näytöksiin.

Istabulin kansainvälinen elokuvafestivaali päättyi sunnuntaina. Taiteen ja kulttuurin ystävät kokoontuivat uudestaan protestoimaan Emek-elokuvateatterin purkua. Istanbulilaiset eivät aio luopua kulttuuristaan ainakaan helpolla.

Hugh Howeyn Wool-sarja on yksi viime vuosien menestyneimpiä omakustannetarinoita. Alun perin Kindle Direct Publishing -ohjelman kautta julkaistu e-novelli kasvoi kysynnän myötä useammasta osiosta koostuvaksi kertomukseksi, jonka elokuvaoikeudet on nyt kaupattu Hollywoodiin. Pitkään perinteisiä kustantajia välteltyään Howey onnistui myös neuvottelemaan itselleen erikoisen kustannussopimuksen, jonka mukaan suuri kustantaja julkaisee Woolin paperilla ja varmistaa sen pääsyn kirjakauppoihin, mutta Howey pidättää itsellään oikeudet e-kirjojen myyntiin. Fiksu mies, tuo Hugh Howey.

Howeyn nokkeluus ei myöskään jää ainoastaan talouspuoleen, sillä Woolin alkuasetelma on sekin tavallisesta poikkeava ja ehdottoman kiinnostava. Wool sijoittuu post-apokalyptiseen aikaan, jossa ihmiset elävät valtavassa maanalaisessa siilossa. Siilon ulkopuolella on vain välitöntä kuolemaa, ja sinne päätyvät ainoastaan ne, joita rangaistaan keinoista pahimmalla – siivoamisella. Siivoamaan tuomitut lähetetään ulos putsaamaan maanpäälliset kamerat, jotka antavat siilon asukeille heidän ainoan pienen ikkunansa siihen, mitä maailmasta vielä on jäljellä. Siivoajat kuolevat myrkkyilmaan, ja siivoamaan joutuukin vain pahimmista rikoksista. Esimerkiksi tabun rikkomisesta – ulkomaailmasta puhumisesta ja sen spekuloimisesta, miksi ihmiset piilottelevat siilossaan eivätkä koskaan pyri tutkimaan ympäristöään, vaikka teknologia siihen riittäisi.

Wool Omnibus sisältää viisi alun perin erikseen julkaistua novellia tai pienoisromaania, joista ensimmäinen raottaa siilon salaisuutta hienovaraisesti Holstonin, siilon sheriffin kautta. Holstonin vaimo on lähetetty siivoamaan joitakin vuosia aikaisemmin tämän saatua selville jotakin kamalaa siilosta, ja nyt Holston itse, luhistunut mies, tarjoutuu siivousvapaaehtoiseksi. Onko Holston päässyt vaimonsa löytöjen jäljille? Ensimmäisen osion tunnelma on paitsi arvoituksellinen, myös surullinen ja murtunut.

Holstonin tarinan menestyttyä Howey kirjoitti sille jatkoa. Toinen osa seuraa siilon pormestari Jahnsia ja apulaissheriffi Marnesia heidän pitkällä matkallaan siilon alaosiin, yli sadan kerroksen syvyyteen, haastattelemaan uutta sheriffikandidaattia. Tämä, mekaniikkaosaston Juliette, on erikoinen nainen. Saadaanko Juliettesta sheriffi? Jahnsin ja Marnesin matka paitsi avaa siilon maailmaa hieman lisää, myös kuvaa hienosti heidän hapuilevaa suhdettaan.

Kaksi ensimmäistä novellia tuntuvat oikeastaan eräänlaisilta esiosilta pohjustamaan loput kirjasta vievää Julietten tarinaa. Juliette joutuu välittömästi uuden aseman hyväksyttyään siilon mysteerin syövereihin, ja tunnelmoinnin sijaan tarinasta tulee toiminnallinen. Samalla Howey rakentaa mestarillisesti painostavaa tunnelmaa. Hidas keriminen auki saattaa ärsyttää kärsimätöntä lukijaa, mutta se myös luo kauhuelokuvamaista oloa: sitä tietää, että pian käy jotakin kamalaa, mutta tapahtumaa vain pitkitetään...

En tiedä, kuinka paljon Woolia on editoitu sen alkuperäisen julkaisun ja paperikirjan ilmestymisen välissä, mutta monien omakustanteiden tapaan se ei tunnu epätoivoisesti huutavan kustannustoimittajan kättä apuun. Woolin kaltaiset omakustanteet edustanevatkin enemmän kustannusbisneksen uutta aaltoa, jossa kykenevät kirjailijat omakustantavat kukoistavan e-kirjabisneksen tehtyä siitä tuottavaa. Ota siis vastaan tämä ystävällinen neuvo: vaikka olisit aina karttanut omakustanteita, kannattaa Wool silti lukea.

Hugh Howey: Wool (omnibus). Random House 2013. 576 s.

Nicaragua on pieni maa, jolla on suuri historia. Ja sen suuri historia on täynnä pieniä ihmisiä, joista tuli suuria sankareita, koska he vuotivat kuiviin tällä Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa yhdistävällä maakaistaleella. Itsenäistymisensä jälkeen Nicaraguassa on ollut kymmenen aseellista konfliktia maan sisällä. Yhdysvallat on tehnyt maahan invaasion neljä kertaa. Naapurimaiden kanssa on ollut niin monta kahnausta, että olen jo pudonnut laskuista, vaikka historia on yksi suurimmista intohimoistani.

Kaiken tämän jälkeen voitte kai jo arvata, että a) Nicaraguassa kytee edelleen sitkeä jenkkiviha, jota voi käyttää tarvittaessa jokerina poliittisissa vääntötilanteissa (”Ahaa! Vai ettei vasemmistopolitiikka miellytä? Haluatko sinä koira myydä isänmaasi niille haiseville jenkeille?”). Ja b) me emme vielä tänäkään päivänä ole mitään parhaita mahdollisia naapureita.

Nicaragualla on kaksi rajanaapuria: pohjoisessa on Honduras ja etelässä Costa Rica. Ja varsinkin eteläisistä rajanaapureista meillä nicaragualaisilla on kovasti mielipiteitä.

Muutamia mainitakseni: costaricalaiset eli “ticot” ovat järjestään homoja. Ne ovat niin läpeensä ja parantumattomasti homoja, että ne juovat oluensakin jäiden kera. Samasta syystä armeijakin on pitänyt lakkauttaa vuonna 1949. Suvunjatkamisesta tuossa ikirauhan, sademetsien ja valkoisten hiekkarantojen maassa vastaa vähäväkinen joukko heteroseksuaaleja raukkiksia, joiden vaimot hyppäävät baarissa iskemässä miehiä sillä välin, kun miehet hoitavat kotona lapsia. Ticot ovat patalaiskoja velttoilijoita, jotka eivät selviydy miesten töistä, vaan meidän nicaragualaisten on tehtävä ne heidän puolestaan.

Ticojen määritelmä nicoista ei sekään pahemmin hengi veljeyttä ja solidaarisuutta. Me nicaragualaiset olemme villi-ihmisiä ja luolamiehiä, tulipunaisia kommunisteja, vaimonhakkaajia, pahimman luokan sovinisteja ja lukutaidottomia, riidanhaluisia öykkäreitä. Myös eläinvertaukset ovat suosittuja. Olemme kapisia koiria, papuja ja riisiä mättäviä haisevia sikoja, jotka eivät koskaan käy pesulla.

Naapurusten mielipiteet ovat kehittyneet vuosisatojen saatossa. Yksi tehokkaimmin välejämme hiertävä kiistakapula on rajajoki San Juan, jonka omistuksesta emme ole koskaan oikein päässeet yhteisymmärrykseen. Joka kerta, kun uutisissa kerrotaan, että Costa Rica haluaa tehdä jotakin sillä siunatulla joella, kaikki muuttuu mustaksi. Hetkeksi haudatut antipatiat ticojen ja nicojen välillä kuumenevat hetkessä, ja vaivoin säilötyt mielipiteet naapurista putkahtavat taas ulos kaapista.

Ennakkoluulot ovat saaneet vetoapua myös sodista – erityisesti Nicaraguan parista viimeisestä sisällissodasta, kun tuhannet nicaragualaiset loikkasivat sankoin joukoin rajan yli sotaa pakoon. Nicaraguaa riivaava köyhyys pitää muuttovirran tasaisena. Joka vuosi satojen ja tuhansien nicaragualaisten on lähdettävä Costa Ricaan etsimään ihmisarvoista elämää, työpaikkaa ja ennen kaikkea keinoja auttaa perheitään taloudellisesti. Naapurissa talous on hyvissä kantimissa, ja halvalle työvoimalle on tilausta. Nicaragualaisia tarvitaan kahvi-, banaani- ja ananaspelloille, rakennuksille, kotiapulaisiksi, vartiointitehtäviin ja ties mihin hanttihommiin. Meitä on Costa Ricassa jo 300 000.

Ainoa vain, että asenteiden puolesta homma alkoi mennä pieleen jo sota-aikoina. Niihin aikoihin leveämmän leivän perään lähteneiden maanmiesteni joukossa oli myös sadoittain kouluja käymättömiä sisällissodan veteraaneja, joille loikkaus karusta sissielämästä siviiliin oli liian äkillinen ja nopea. Sodan käyneillä miehillä oli kannettavanaan kova ja räjähdysaltis henkinen painolasti, ja kaikki eivät pärjänneet sen kanssa.

Eipä aikaakaan, kun he tuottivat jo murheita virkavallalle. Rajojen yli loikittiin miten sattuu, oli väkivaltaisia kahnauksia ja rikoksia. Costa Ricassa oltiin aiheestakin vihaisia. Mutta ennen kaikkea naapurusten välistä kyräilyä piti varmasti yllä palvelija ja herra -asetelma. Kun olosuhteet olivat tällaiset, ticojen ja nicojen oli tuskin edes mahdollista kohdata toisiaan tasavertaisesti ihminen ihmisenä.

Mitä mieltä itse olen ticoista ja nicoista? No, minun on vähän hankalaa ottaa kantaa. Äitini vanhemmat ovat nicaragualaisia, mutta hän syntyi Costa Ricassa. Myöhemmin hänen perheensä muutti takaisin Nicaraguaan, mutta äiti on silti käytännössä sekä tico että nica. Vietin lapsuuteni Rio San Juanissa lähellä Costa Rican rajaa. Kuuntelimme rajan yli aaltoilevia ticojen radiolähetyksiä, joista tuli aina tosi hyvää musiikkia. Isän työt riisiviljelyksen esimiehenä loppuivat vallankumoukseen, ja hän joutui usein lähtemään kuukausiksi etelänaapuriin hanttihommiin. Myös yksi siskoni ja kolme veljeäni lähtivät vuosia sitten Costa Ricaan työnhakuun, ja sille tielleen he myös jäivät. Sisarusteni lapset puhuvat jo ihan kuin costaricalaiset, ärrää pehmeästi rullaten.

Joitakin vuosia sitten minäkin halusin kokeilla onneani ja kokea samalla itse, onko tulikivenkatkuiselle naapurivihalle jotakin todellisia edellytyksiä. Lähdin Costa Ricaan töihin yhteen rakennusfirmaan. Olin siellä kahdeksan kuukautta. Ne kyllä teettivät minulla töitä kuin hevosella, mutta muita erityisiä havaintoja en tehnyt. Ainoastaan sen saman vanhan: ihmiset ovat pohjimmiltaan ihan samanlaisia joka paikassa.

Kaikkien kokemukset eivät ole samanlaisia. Ticojen ja nicojen välinen ksenofobia jää useimmiten suusoiton asteelle, mutta joskus se purkautuu myös väkivaltana. Järkyttävimmät tapaukset eivät unohdu koskaan. Kuten vuosi 2005 ja se nuori nicaragualainen, joka tunkeutui yksityisalueelle. Hänen kimppuunsa hyökkäsi kaksi aluetta vartioinutta rottweileria. Joku paikallaolijoista videoi koko tapauksen. Koirat raatelivat nuoren miehen hengiltä, ja kukaan ei näyttänyt tekevän juuri elettäkään hänen auttamisekseen. Suurin osa costaricalaisista oli varmasti järkyttyneitä, mutta pieni joukko häiriintyneitä öykkäreitä ilakoi tapauksen jälkeen netin keskustelupalstoilla, että nyt on viimeinkin keksitty keino nicojen laittoman maahanmuuton karsimiseksi – jauhetaan ne koiranruoaksi. Rottweilereille ehdotettiin urhoollisuusmitalia.

Luojan kiitos, riitely kiipeää tälle tasolle todella harvoin. Rinnakkaiselomme on ehkä viileää, mutta ainakin pääosin kohtuullisen mutkatonta. Kyse on alkeistason matematiikasta. Ticojen talous tarvitsee tukijalakseen vähään tyytyväisiä nicaragualaisia työmuurahaisia. Nicaragualaiset tarvitsevat ticojen rakennustyömaita, tiskivuoria ja banaanipeltoja, joilta kiskotun tilipussin voi lähettää kotona ikävöivälle perheelle. Elämme symbioosissa, josta irrottautuminen ei onnistu kummaltakaan. Yhdessäkin artikkelissa joku costaricalainen sanoi kerrankin nicaragualaisista jotakin kaunista: ”He ovat kultakaivos. Terve kansa, ja parhaassa työntekoiässä.”

Minä en jäänyt pönkittämään Costa Rican talouskasvua. Ajelehdin kauemmas, isomman rajan yli. Nicaragualaisena minun ei ole ollut vaikea samastua suomalaisiin ja historiaan, joka on muokannut heistä sellaisia kuin he ovat. Suomi, kuten Nicaraguakin, on pieni maa, jonka sijainnista muulla maailmalla ei aina ole hajuakaan. Kaikki tietävät missä on Ruotsi, mutta Suomi? Maantieteellisen sijaintini tarkentelu on minulle tuttua touhua, koska ihmiset sekoittavat keskenään myös Nicaraguan ja Nigerian. Kun esittelen itseni, olen ottanut tavaksi sanoa, että olen kotoisin Nicaraguasta, Keski-Amerikasta. Ja nykyisin asun Suomessa, Pohjois-Euroopassa.

Suomi, tuo pieni maa, on joutunut taistelemaan. Se on kärsinyt köyhyyden, sisällissodan ja harvinaisen röyhkeiden naapureiden lukuisat invaasiot. Kun suomalaisilta loppuivat leipä ja työt, he eivät jääneet mökkeihinsä kuolemaan nälkään, vaan ottivat rohkeasti härkää sarvista ja lähtivät tuhatpäin rikkaaseen naapurimaahan paremman elintason perässä. Hassua – aivan, kuin olisin kuullut tämän tarinan joskus aikaisemminkin.

Olin silti aika yllättynyt kuullessani, että Ruotsissa suomalaisia pidetään paikoin edelleen huonotapaisina, rumasti pukeutuvina juoppoina ja puukkojunkkareina. Ja kuinka ollakaan, suomalaisten mukaan ruotsalaiset ovat tietenkin – homoja. Ruotsalaiset ottavat väitteet rauhallisesti: juuri tuon tasoisia argumentteja voi odottaakin alkuihmisiltä, jotka muuttivat vasta äskettäin saunoistaan ihmisasumuksiin.

Mitä? Aika paksua! Heitetäänpä vähän suolaa haavoihin. ”Kuka voitti jääkiekon maailmanmestaruuden vuonna 1995?”

”Abba!” kiljuvat ruotsalaiset.

Ajatella. Tässähän alkaa tuntea olonsa jo ihan kotoisaksi.

“Your worst enemy could be your best friend, and your best friend your worst enemy.” (Bob Marley)

Saddam Hussein tuhosi suurimman osan Etelä-Kurdistanin maaseutua kaksikymmentäviisi vuotta sitten Anfal-kampanjassa, jonka muistopäivä on ensi sunnuntaina eli 14. huhtikuuta. Silloin tapahtui verisin kahdeksasta Anfal-operaatiosta eli Guermian Anfal. Tuon alueen keskus on nykyään Kalar, jossa asuin neljä vuotta sitten aloittaessani Fifin bloggarina.

Anfalin jälkeen Etelä-Kurdistaniin, kuten koko Irakiin, tuli kansainvälinen kauppasaarto. Kun se päättyi vähitellen vuodesta 2003 lukien, Kurdistanin aluehallitus avasi ovet elintarviketuonnille naapurimaista. Kurdit olivat saaneet autonomian vuonna 1991.

Hewlêrin basaarissa myydään paikallisia juustoja, mutta supermarkettien hyllyt ovat täynnä turkkilaisia, teollisia tuotteita. Koska ne ovat halvempia kuin Kurdistanissa valmistettu ruoka, kurdiviljelijöiden on vaikea saada tuotteitaan kaupaksi. Siksi kylien jälleenrakennus on ollut hidasta. Kurdistanin elintarvikehuolto on täysin riippuvainen naapurimaista.

Taatelit lienevät ainoa tuote, jota Irakissa nykyään kasvaa niin paljon, että sitä riittää vientiin. Ennen ensimmäistä Persianlahden sotaa (1990) Irak oli omavarainen elintarviketuotannossa.

Taateleita kasvaa myös Kurdistanin eteläisimmillä alueilla, kuten Khanaqeenissa.

Ruuan tuonti voi kriisiytyä milloin tahansa. Aiemmin elintarvikkeita tuotiin Kurdistaniin pääasiassa Syyriasta, Iranista ja Turkista. Tuonti Syyriasta on tyrehtynyt sisällissodan takia ja Iraniin kohdistuva kansainvälinen kauppasaarto vaikeuttaa bisneksiä sen kanssa. Jäljellä on Turkki, jonka varassa Kurdistanin ruokahuolto on. Kurdistanista on tullut Turkin toiseksi tärkein vientimaa Saksan jälkeen. Jokainen ymmärtää miten vakavat poliittiset seuraukset tällä on Kurdistanille – mitä se voi tehdä, jos Turkki uhkaa sulkea rajan, mikäli maille tulee erimielisyyksiä?

Hedelmiäkin Kurdistaniin tuodaan naapurimaista, esimerkiksi mehukkaita granaattiomenoita.

Vesimelonit tuodaan Etelä-Irakista. Ne myydään aina kokonaisina. Tässä myyjä on leikannut palan näyttääkseen hedelmän laadun.

Kurdistanissa on erinomaiset olosuhteet maanviljelyyn, mutta menetelmiä on nykyaikaistettu hitaasti kauppasaarron purkamisen jälkeen. Vuoristossa tuotetut juustot, hedelmät, pähkinät ja hunaja ovat korkealaatuisia. Suuri osa niistä on luomutuotantoa, vaikka termiä ei Irakissa juuri tunneta, eikä käytetä markkinoinnissa.

Kurdistanissa tuotettu ruoka, kuten tässä kuvassa oleva hunaja, on kalliimpaa ja parempilaatuista kuin turkkilainen halpatuonti, mutta sitä ostavat vain varakkaammat ihmiset, jotka tiedostavat terveydelliset asiat ja arvostavat laatua.

Kuvat: Kristiina Koivunen

Venäjän syyttäjänvirasto aloitti helmikuun 2013 alussa kansalaisjärjestöjen tehotarkastukset, jotka jatkuvat edelleen. Radio Svoboda on sijoitellut tiedossa olevia tarkastuksia Googlen karttasovellukseen, toistaiseksi siellä on listattu 146 tarkastusta 34 eri alueella.

Ruuvia kiristetään Putinin uudelleenvalinnan kunniaksi. Laki "ulkomaisista agenteista" laitettiin alulle jo viime kesänä, ja se on ollut voimassa marraskuusta asti. Lain mukaan ulkomaalaista rahoitusta saavien, "poliittiseen toimintaan osallistuvien" kansalaisjärjestöjen pitää rekisteröityä erilliseen rekisteriin. Muuta sisältöä lailla ei sitten olekaan, silti se on herättänyt vastalauseiden myrskyn eikä tiettävästi yksikään kansalaisjärjestö ole vielä suostunut ilmoittautumaan tähän rekisteriin. Näin siksi että sanayhdistelmä "ulkomaalainen agentti" palauttaa mieleen Stalinin ajan näytösoikeudenkäynnit, ja epäillään että viranomaiset tulevat kiusaamaan tähän rekisteriin liittyneitä kansalaisjärjestöjä aivan erityisesti.

Yksitoista kansalaisjärjestöä valitti laista helmikuun alussa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, heidän joukossaan Memorial, Moskovan Helsinki-ryhmä, Golos, Graždanskoe Sodeistvie, (Civic Action), Kidutuksen vastainen komitea, Dviženie za Pravo tšeloveka (Liike ihmisoikeuksien puolesta) ja Ekozaštšita (Ecodefence).

Yhtään järjestöä vastaan ei vielä ole nostettu syytteitä ulkomaalaisten agenttien lain rikkomisesta, tosin keskusvaalilautakunta ehti jo syyttää vaalivilppiä vastaan kamppailevaa Golosia lain rikkomisesta, joten syytteitä voi olla luvassa piakkoin. Itse näkisin, että käynnissä olevan tehotarkastuksen tarkoitus on toimeenpanna laki "ulkomaalaisesta agenteista" epäsuorasti ja samalla painostaa järjestöjä siihen alistumiseen, koska kaikkien ulkomaalaista rahoitusta saavien kansalaisjärjestöjen haastaminen lain pohjalta oikeuteen samanaikaisesti kääntyisi itseään vastaan.

Tehotarkastukset on kuitenkin ulotettu huomattavasti laajemmalle kuin mikä on ulkomaalaisten agenttien lain vaikutusala. Putin halusi sulkea uskonnolliset yhteisöt lain ulkopuolelle, mutta tehotarkastuksia on tehty myös katolilaisten ja Jehovan todistajien yhteisöihin.

Lisäksi rahoituksen tarkastamisen lisäksi tarkastuksiin on osallistunut rakennus- ja palotarkastajia, esimerkiksi Pietarin Memorialin diskriminaation vastaista keskusta syytettiin siitä, ettei se pystynyt esittelemään dokumentteja, jotka todistaisivat "toimiston valaistuksen riittävyydestä, sen mikroilmaston parametreistä, sähkömagneettisen säteilyn, haitallisten mikrohiukkasten ja melun määristä". Ensimmäinen järjestö, jota aiotaan sakottaa on Bellona – palo- ja rakennustarkastajien mukaan se ei ole esimerkiksi järjestänyt poistumisharjoituksia tulipalon varalta eikä ole mitannut ionien määrää toimiston ilmassa. Tämän vuoksi sitä aiotaan sakottaa 640 000 ruplan eli 16 000 euron edestä.

Muromin pikkukaupungissa Memorialin kaikki työntekijät ovat Stalinin vainojen 75–80-vuotiaita uhreja, heiltä syyttäjä vaati Stalinin vainojen uhrien muistoksi pidetyn mielenosoituksen puheita kirjallisina. Ilmeisesti tarkoitus oli tutkia, oliko mielenosoituksessa rikottu "ekstremismin" vastaisia lakeja.

Kampanjalla on valtion ylimmän johdon tuki. Saksalaisen ARD-televisiokanavan haastattelussa viime viikolla Putin väitti, että kansalaisjärjestöt saivat ulkomaalaisten agenttien lain voimassaolon ensimmäisten neljän kuukauden aikana 28 miljardia ruplaa ulkomailta. Luku on kyseenalaistettu, esimerkiksi oikeusministeriön tilastojen mukaan koko vuonna 2011 kansalaisjärjestöt saivat 19 miljardia ruplaa ulkomailta. Viranomaiset ovat kuitenkin kieltäytyneet kertomasta, mistä presidentti on saanut lukunsa.

Kansalaisjärjestöjen vastaisessa kampanjassa on kaikuja menneestä. Neuvostoliiton ensimmäisinä vuosina kiellettiin bolševikkipuolueen kanssa poliittisesta vallasta kilpailleet puolueet, ja kansalaisjärjestöjä alettiin kieltää vuodesta 1924 eteenpäin. Ensimmäiseksi kiellettiin nudistit ja sionistit, kaksi vuotta myöhemmin korealaisten liitto, vuonna 1929 muun muassa eläinlääkärien liitto ja psykoanalyytikkojen liitto. Prosessi saatiin loppuun vuonna 1934, jolloin kaikille "tarpeelliseksi" katsotuille aloille oli perustettu yhtenäiset, täysin valtion kontrolloimat järjestöt, esimerkiksi kirjailijoiden liitto. Kymmenessä vuodessa kaikki Neuvostoliiton riippumattomat kansalaisjärjestöt oli tuhottu.

Onko nyt käynnissä samanlainen prosessi? On selvää, että Venäjällä on käynnissä pitkä ja hitaasti etenevä taantumusjakso, joka voi kestää vuosikymmeniä. Prosessi on kuitenkin ollut käynnissä jo 15 vuoden ajan. Se on edennyt hitaasti ja ottanut välillä takapakkia, joten on mahdotonta ennustaa, kuinka pitkälle se lopulta etenee. Tarkastukset kansalaisjärjestöissä eivät myöskään ole mitään uutta, samanlaista kiusaa on tehty aika ajoin jo yli kymmenen vuoden ajan. Uutta on ainoastaan nyt käynnissä olevien tehotarkastusten laajuus ja samanaikaisuus.

Oli mielenkiintoista, että länsimaissa huomio kiinnittyi lähinnä kansainvälisen brändin omaavien järjestöjen, kuten Venäjän Human Rights Watchin ja Amnestyn tarkastuksiin, vaikka nämä eivät ole Venäjällä erityisen merkittäviä tai näkyviä toimijoita.

Mutta yksi asia on varmaa jo nyt – Venäjän protestiliikkeeseen nämä tarkastukset eivät tule vaikuttamaan paljoakaan, puoleen eikä toiseen. Venäjän vallanpitäjät ja länsimaiden kommentaattorit eivät kummatkaan ymmärrä, että kansalaisjärjestöt ja laajat protestiliikkeet elävät Venäjällä rinnakkaisissa todellisuuksissa. Kansalaisjärjestöt eivät pyri haalimaan laajaa jäsenpohjaa eivätkä organisoimaan laajoja protesteja, ja ennen kaikkea ne eivät pyri vaihtamaan vallanpitäjiä. Kansalaisjärjestöt pyrkivät kaikkialla näkemään kansalais- ja ihmisoikeudet ja ympäristön politiikasta erillisinä asioina, joita edistetään lain puitteissa riippumatta siitä, kuka on milloinkin vallassa. Kansalaisjärjestöjen vaikutuskanavat ovat lobbaus ja oikeudenkäynnit, eivät joukkomielenosoitus ja suora toiminta.

Toki Venäjän kansalaisjärjestöillä ja protestiliikkeillä on kosketuspintoja. Kansalaisjärjestöt tarjoavat lakitukea ja kokoustiloja protestien järjestäjille ja osanottajille. Ne luovat tietoa, jonka perusteella protestiliikkeet luovat ohjelmansa.

Joissain tapauksissa protestiliikkeiden ja kansalaisjärjestöjen raja on epäselvä – esimerkiksi Lev Ponomarev, joka toimii liikkeessä ihmisoikeuksien puolesta, on ollut järjestämässä useita massaprotesteja, ja myös pyrkinyt osallistumaan vaaleihin opposition edustajana. Liike ihmisoikeuksien puolesta myös valitsi kaikista järjestöistä tiukimman linjan tehotarkastuksia vastaan ja kieltäytyi luovuttamasta mitään dokumentteja syyttäjänvirastolle ja palo- ja rakennustarkastajille. Lisäksi suositun ulkoparlamentaarisen opposition poliitikon Aleksei Navalnyin perustama korruptiota tutkiva Rospil on ikään kuin kansalaisjärjestö, mutta silti kaikille on selvää että Navalnyi on ensisijassa poliittinen toimija.

Suurin osa massaprotestien järjestäjistä (kuten Toinen Venäjä, Vasemmistorintama ja Solidaarisuus) mieltää itsensä poliittisiksi puolueiksi tai liikkeiksi, vaikka niiden osallistuminen vaaleihin onkin estetty tavalla tai toisella. Lisäksi protestien järjestäjät ovat tällä hetkellä vielä astetta pahemmissa ongelmissa kuin kansalaisjärjestöt. Navalnyitä vastaan tekaistaan syytteitä metsäkaupoista Kirovissa, jotka voivat viedä hänet vankilaan vuosikausiksi, suuri osa Vasemmistorintaman johtoa on nyt joko vankilassa tai kotiarestissa. Viime perjantaina Konstantin Lebedev tunnusti viime viikolla syyllistyneensä "mellakoiden suunnitteluun", mikä voi tarkoittaa koko vasemmistorintaman loppua.

Samalla kun laki ulkomaalaisista agenteista hyväksyttiin, Venäjä ilmoitti jakavansa miljardeja "isänmaallista kasvatusta" järjestäville järjestöille. Oikeastaan Venäjä pyrkii siirtymään suomalaiseen järjestelmään, jossa kansalaisjärjestöjen tärkeimmät rahoittajat eivät ole ulkomaiset sponsorit eikä niiden jäsenistö vaan valtio. Suomessa lista kansalaisjärjestöistä, jotka eivät ole valtiosta riippuvaisia, on hyvin lyhyt – lähinnä siinä on pari kansainvälistä järjestöä, joiden periaatteet kieltävät valtioiden rahoituksen.

Oma suhtautumiseni kansalaisjärjestömalliin muuttui paljon kriittisemmäksi sen jälkeen kun muutin Venäjälle. Olin tietoinen kansalaisjärjestömallin kritiikistä jo ennen muuttoani. Esimerkiksi Suomen Maan ystävät perustettiin 1996 nimenomaan vaihtoehdoksi hierarkkiselle ja valtiovetoiselle valtavirran kansalaisjärjestömallille. Parissa vuodessa siitä tuli kuitenkin yksi valtioriippuvainen järjestö monen muun joukossa, joten toimin 1990-luvulla Suomessa kansalaisjärjestöissä paremman puutteessa.

Venäjällä näin kuitenkin miten kansalaisjärjestöt ja yhteiskunta elivät täysin eri todellisuuksissa. 2000-luvun alussa monien ulkomaalaisten rahoittajien kuherruskuukausi Venäjän kansalaisyhteiskunnan kanssa loppui, ja esimerkiksi ympäristöjärjestöjen rahoitus ulkomailta tippui jyrkästi. Samalla monen järjestön toiminta kuihtui. Näin miten nämä järjestöt pyörittivät toimistojaan apurahojen hakemisen vaatimalla logiikalla, ilman mitään yhteyttä tavalliseen kaduntallaajaan. Toisaalta vaikka tavallinen kaduntallaaja ei ollut tippaakaan kiinnostunut järjestön taloudellisesta tukemisesta, aina joutuessaan ongelmiin hän marssi toimistoon ja vaati palvelua.

Keskivertovenäläinen pitää ympäristö- ja ihmisoikeusjärjestöjä CIA:n agentteja, mutta heti jos hänen oikeuksiaan loukataan, hän odottaa heidän tarjoavan vastikkeetonta apua, koska hän kuvittelee järjestöjen aktivistien ja työntekijöiden elelevän leveästi CIA:n tarjoamilla rahoilla. Lisäksi valtava määrä resursseja meni erilaisen viranomaisten vaatiman byrokratian pyörittämiseen. Minulle oli jo kymmenen vuotta sitten päivänselvää että viranomaiset voivat lopettaa minkä tahansa järjestön toiminnan päivässä vaatimalla kaikkien lakien kirjaimellista noudattamista.

En todellakaan halunnut olla osa tätä järjestelmää, ja mieluummin toimin täysin marginaalisissa piireissä, esimerkiksi anarkisti- ja antifasistiliikkeessä. Näiden vuosien aikana anarkisti- ja antifasistiliikkeen yhteiskunnallinen painoarvo onkin kasvanut monen kansalaisjärjestön ohi, mikä on lisätodistusaineistoa kansalaisjärjestömallia vastaan.

Entä miten käy kansalaisjärjestöjen, joita nyt kiusataan? Oma veikkaukseni on, että mikäli Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei totea lakia ulkomaalaisista agenteista kansainvälisten periaatteiden vastaiseksi, kaikki ulkomaalaista rahoitusta nauttivat järjestöt joutuvat lopulta joko alistumaan siihen – tai lopettamaan toimintansa. Ja suurin osa tulee alistumaan. Kansalaisjärjestöjen tarkoitus on toimia säädetyn lainsäädännön puitteissa, eivätkä ne osaa tehdä mitään muuta.

Peruskoulun yläasteikäiset ovat usein epäreiluja ja jopa julmia toisiaan kohtaan. Tai tarkemmin ajatellen kyllä ihan kaikkia kohtaan. Omaa epävarmuutta kaiken suhteen kun on peiteltävä hyökkäämällä mahdollisimman tehokkaasti kaikkia muita kohtaan ja siirtämällä näin ei-toivottu huomio itsestä mihin tahansa muualle.

Omina yläasteaikoinani 1990-luvulla Salossa minkäänlaista tahallista tai varsinkaan tahatonta poikkeavuutta ei katsottu hyvällä.

Vääränlaiset housut tai takki olivat päteviä syitä pilkkaamiseen. Samoin erilaiset puheviat, ylipaino (toki myös alipaino), hiukankin poikkeava tapa juosta, kävellä tai ylipäätään pitää käsiään tai jalkojaan, voimakas haju tai vanhempien ammatit ja autot.

Ja sitten luokallani oli eräs poika, joka kerran erehtyi tulemaan kouluun uudessa collegeasussaan. Ei siinä vielä mitään, monet pitivät 90-luvulla collegeasuja niin kuin siinä ei olisi mitään kummallista, mutta silloinen kuuluisa tv-toimittaja Anna-Kaisa Hermunen oli edellisenä iltana pitänyt televisio-ohjelmassaan hyvin samankaltaista ja -väristä asua.

Siitä päivästä lähtien luokkakaveriani kutsuttiin nimellä Hermunen.

Se poika ei tietenkään enää ikinä laittanut sitä collegeasua kouluun, mutta mitä se nyt enää auttoi. Vahinko oli jo tapahtunut.

En oikein tiedä, että miten sillä pojalla meni sitten yläasteen jälkeen. Mutta 90-luvusta hän selvisi, kuten minä ja tv-toimittaja Anna-Kaisa Hermunenkin.

Hermunen oli toimittaja jo ennen kuin minä olin syntynyt ja koko ysärin ajan hän oli oikea tähtitoimittaja. Mutta mitä lähemmäksi vuosikymmenen loppua kuljettiin, hänestä tuli enemmän talkshow-juontaja kuin varsinainen toimittaja. Heti 2000-luvun alkuun Hermunen sai potkut Maikkarilta, enkä kuullut hänestä enää sen jälkeen.

Kunnes hän aivan yllättäen pääsiäisen 2013 jälkeen olikin kummankin iltapäivälehden lööpissä. Hermunen oli pääsiäissunnuntaina vieraana Arto Nybergin isännöimässä talkshow-ohjelmassa nimeltä Arto Nyberg. Minä katsoin sen ohjelman ja minä mietin, että jumalauta Hermunen, vieläkö sekin on.

Ohjelmassa Anna-Kaisa Hermunen sanoi, että Arto Nyberg on nykyään ainoa kunnon talkshow-juontaja. Että nykyisten kanssa on vähän niin ja näin.

Ja sanoi hän toki vähän muutakin. Hän sanoi, että nykyään jos tapaa jonkun miehen, niin se mies juoksee karkuun. Hermunen itse epäili, että karkuun juokseminen johtuu siitä, että Hermunen on tuttu julkisuudesta.

Anna-Kaisa Hermunen teilaa suosikkijuontajat, huusi Iltalehti.

Ilta-Sanomat puolestaan kertoi, että Hermusen mielestä Vappu Pimiän ja Tuomas Enbusken katsominen aiheuttaa myötähäpeää.

Minä en olisi tehnyt sellaisia otsikoita tai lööppejä. Minä olisin kirjoittanut siitä miten Hermunen oli zen. Minä pidin siitä miten Hermunen oli. Hän tiesi oman arvonsa, hänellä ei ollut tarvetta todistella sitä. Hän uskalsi sanoa juuri sen mitä ajatteli. En minä nyt kaikesta välttämättä samaa mieltä ollut, mutta sillä ei ole mitään väliä. Sillä on väliä, että Hermusen tapa olla omana itsenään valoi minuun jonkinlaista epämääräistä toivoa tulevaisuuden suhteen. Että työt voivat loppua ja vuosia kertyä, mutta silti kaikki voi olla ok, jos oppii olemaan itsensä kanssa.

Hermusen lööppijulkisuudesta innostuneena joku veijari kerkesi tehdä Hermusesta feikki-twittertilin. Yle Uutiset soitti Hermuselle, siis sille entiselle tv-toimittajalle, ei sille entiselle luokkakaverilleni, että mikäs nettiherääminen tämä oli. Mutta ei. Ei se ollut aito Hermunen. Hän ei kuulemma ole kiinnostunut sosiaalisesta mediasta. 1990-luvulla ei ollut mitään twittereitä eikä webbejä eikä kunnon media-asiantuntija tarvitse niitä nytkään.

Nyt Anna-Kaisa Hermunen on Kalevan kolumnisti ja minä Fifin blogisti. Hän kirjoittaa lähinnä tv-ohjelmista ja minä lähinnä itsestäni. En nyt sillä tavalla lähde erottelemaan, että kummalla menee nyt paremmin, mutta kummaltakaan eivät varmaan ihan heti jutut lopu.

Entä tulevaisuus? Anna-Kaisa Hermunen täytti juuri 65, minä tulen 30 vuotta perässä. Hermunen on eläkeiässä ja oletan hänen nauttivan ihan kohtuullista eläkettä. Oma työeläkeotteeni taisi viimeksi olla noin 123 euron luokkaa. Toisaalta sillä ei ole suurtakaan väliä, sillä en oleta, että 30 vuoden kuluttua yhtään kukaan saisi minkäänlaista eläkettä.

En tiedä, lukeeko Anna-Kaisa Hermunen tätä kirjoitusta koskaan, ei varmaan, ellei joku printtaa tätä ja vie hänelle, mutta jos niin käy, minä haluan sanoa sinulle Anna-Kaisa Hermunen: isona minä haluan olla kuten sinä.

Poliitikoilla on tapana ilmaista säännöllisesti huolensa siitä, kuinka vähän politiikka nuoria kiinnostaa. Vaalien jälkeen pohditaan passiivisuuden syitä ja lasketaan, kuinka harva jaksoi käydä piirtämässä ehdokasnumeron äänestyslipun rinkulaan. Politiikan pitäisi kiinnostaa, koska kyseessä ovat yhteiset asiat ja nuorten tulevaisuus.

Syksyllä 2012 pieni kaveriporukka kyllästyi odottamaan. Heistä oli väärin, että Suomi on ainoa Pohjoismaa, jossa ei ole tasa-arvoista avioliittolakia. Heitä huolestutti, että Suomi oli jäämässä jälkeen yleisestä ihmisoikeuskehityksestä. Myös lakialoitteen etenemisen hitaus eduskunnassa ihmetytti. Asialle oli tehtävä jotakin.

Tahdon2013-kampanja on tuon kaveriporukan luomus, porukka vain on puolessa vuodessa kasvanut koko maan kattavaksi verkostoksi samoin ajattelevia ihmisiä. Nuoret haluavat työllään osoittaa, kuinka kuka tahansa voi osallistua politiikkaan ja että kansalaisaloitteet todella toimivat. Mukaan ovat tervetulleita kaikki, mutta kampanja on edelleen heidän, suomalaisten nuorten yhteisvoimin tekemä ja toteuttama.

Kampanjan lanseerauspäivää vietettiin maaliskuussa tasa-arvon päivänä. Heti aamusta oli selvää, että nyt tehtäisiin poliittista historiaa. Allekirjoitusten vyöry jatkui tasaisena koko päivän. Vuorokauden tullessa täyteen oli nimensä lakialoitteeseen sähköisesti kirjoittanut jo yli satatuhatta äänioikeutettua.

Luku on aivan käsittämättömän suuri. Kansalaisaloitteeseen kun tarvitaan ”vain” 50 000 nimeä ja aikaa niiden keräämiseen on kuusi kuukautta. Nyt oli saman tien selvää, että kansalaisaloite tulisi eduskunnan käsittelyyn.

Seuraavina päivinä mediassa esiintyi hämmentyneitä poliitikkoja ja virkamiehiä. Ei paljon iloittu nuorten aktiivisuudesta tai muidenkaan kansalaisten kasvaneesta kiinnostuksesta politiikkaa kohtaan. Oli tullut uusi huoli. Kansalaisaloite. Nuoret olivat ottaneet lain omakseen ja käyttivät sen suomia mahdollisuuksia ja oikeuksia innokkaasti.

Mikä poliitikot yllätti? Eduskuntavaalien alla ehdokkailta kysyttiin usein kantaa tasa-arvoiseen avioliittolakiin ja Arkadianmäelle äänestettiin enimmäkseen asiaan myönteisesti suhtautuvia edustajia. Hallitusneuvotteluissa sovittiin, että vaikka asiaa ei kirjata hallitusohjelmaan, se hoidetaan kuntoon. Kansanedustajien lakialoite tasa-arvoisesta avioliittolaista yritettiin kuitenkin vaieta kuoliaaksi. Kun se ei onnistunut, lakivaliokunnassa jouduttiin äänestykseen, jossa aloitteen tuominen suureen saliin torpattiin täpärästi yhdellä äänellä.

Olisiko nyt kuitenkin käynyt niin, että äänestäjät ovat kyllästyneet tilanteeseen, jossa ihmisoikeusasiat juuttuvat yhä uudelleen eduskunnassa puoluepoliittisten vääntöjen pelinappuloiksi? Kansanedustajien puolueista riippumatta on aika kuunnella äänestäjiä kotimaakunnassa herkin korvin, sillä me tahdomme. Lakialoitteen on tähän mennessä allekirjoittanut verkossa lähemmäs 150 000 potentiaalista äänestäjää, eikä lukuun ole vielä lisätty paperille allekirjoittaneita. Tämä on koko maan asia, ja koskettaa meitä kaikkia. On aika luopua ”homoliitoista” ja luoda yhtenäinen ja tasa-arvoinen avioliittolaki, jossa puolison sukupuoli ei määritä oikeuksien määrää.

***

Tuntuuko ettei sana kuulu? No ei se mitään, huhtikuun 4.–7. päivä Helsingissä kaupunginosien tärkeät asiat viitotaan lipuin. Nykytaiteilija Miroslaw Balkan IHME 2013 -teos Signaalit toteutetaan yhdessä kaupunkilaisten kanssa neljässä Kommunikaatiopisteessä. Viestit kulkevat kaduilla merenkulussa 1800-luvulla käytetyin lippuviittomin, jonka jälkeen visuaalinen viesti puretaan keskusteluin. Balkan teos tutkii taiteen yhteiskunnallisuutta ja taideteoksen mahdollisuutta synnyttää muutosta.

”Taide voi mahdollistaa ja tukea ajatuksia, joiden kautta voimme kuvitella muutoksen ja se voi olla lähtökohta teoille, joiden kautta muutoksesta voi tulla totta.”


IHME-tapahtumiin on vapaa pääsy, lisätietoja www.ihmeproductions.fi.