Hämeentie 48

Vaiva:

“En ole valmistautujatyyppiä. Siksi minulla on vuodesta toiseen sama vappuongelma: herään vappupäivänä päänsärkyyn ja alan vaivalloisesti keittää perunasalaattiin perunoita. Siinä vaiheessa kun vihdoin pääsen liikkeelle sekä vappumarssi, Kaivarin porvareiden superbrunssit että Alppipuiston hippimenot ovat jo hiipuneet.

Mitä sellaista piknikruokaa ehtisi laittaa vielä vappupäivänä, johon ei menisi koko päivä? Vai pitääkö luovuttaa ja ostaa patonkia, juustoa ja valmiita naksuja? Ja koska vappu on vain kerran vuodessa, ruoan olisi hyvä olla sellainen, jota jaksaa muutenkin piknikillä syödä.

P.S. En pidä punajuuresta ja olen allerginen sitruunaruoholle.

Diagnoosi:

Sinulla niin sanottu höpsismi-syndroona. Tahdostasi huolimatta sielusi ei taivu suunnitteluun ja esivalmisteluihin, vaan elät kynsin ja hampain kiinni hetkessä.

Jos laatisin tähän muutaman näppärän piknik-reseptin, tuhlaisin vain aikaani, sillä unohtaisit kuitenkin käydä edellisenä päivänä kaupassa. Eikö niin? Sitä paitsi, parhaat piknin-tarjoilut valmistetaan organisoidusti pitkin vappuviikkoa. Pienellä näkökulmamuutoksella ongelmasi on ratkaistu: hoida itsesi superbrunssien äärelle ja lupaa oravannahkana illalla jatkoruoat.

Lääkkeeksi tarjoan niin vaivatonta pataruokaa, ettei sinun tarvitse olla edes paikalle sen valmistuessa.

Tähän reseptiin voit käyttää mitä tahansa kuivattuja papuja, niitä arvatenkin kaapistasi löytyy. Samoin voit kätevästi tyhjentää vihanneslaatikon, sillä tässä kirjatut rehut ovat vain suuntaa antavia. Myös makumaailma on modattavissa maustehyllysi valikoiman mukaan. Noudata vain reseptin papu-neste-suhdetta ja ruoan valmistusmetodia.

Alkossahan olet varmasti muistanut käydä, joten jätä viini tai kaksi padan kaveriksi.

Resepti

Pavuista pataa vaivatta (ja liottamatta)

Kymmenen hengen jatkoille

4 dl kuivattuja papuja

1 l kuumaa vettä papujen keittämiseen

1 iso sipuli

3 pulleaa valkosipulin kynttä

(1 tuore chili tai maun mukaan)

4–5 (500 g) kiinteää perunaa

2 isoa porkkanaa

2 omenaa

2 rkl öljyä

1 rkl currya

1 l vettä / kasvislientä

Tarjoiluun:

suolaa ja mustapippuria

sitruunamehua

tuoreita yrttejä (persilja/korianteri/tilli ym.)

1. Huuhtele pavut juoksevan veden alla, seulo liat ja ruhjoontuneet yksilöt. Keitä vesi. Laita pavut kattilaan ja kaada päälle kuuma vesi. Anna kiehua 10 minuuttia. Jos pinnalle muodostuu vaahtoa, kuori se pois.

2. Nosta papukattila liedeltä, sulje kannella ja anna papujen seistä keitinvedessään tunti.

Kuori odotellessa vihannekset. Puolita isot perunat, pienet voi jättää kokonaisiksi. Pätki porkkanat ja lohko omenat reiluiksi paloiksi. (Käy suihkussa.)

3. Väännä uuni 250 asteeseen. Valuta ja huuhtele pavut.

4. Kuumenna öljy vähintään kahden litran uunipadassa. Jos uunivuoka ei ole liedenkestävä, käytä paistinpannua.

5. Kuullota sipulikuutiot, valkosipulit ja pilkottu chili. Lisää porkkanat, perunat ja curry. Freesaa nopeasti ja kippaa pavut mukaan. Kaada päälle vettä/kasvislientä niin, että nestettä on papujen päällä pari–kolme senttiä. Kiehauta.

6. Nosta vuoka kuumaan uuniin. Laske uunin lämpötila noin 100 asteeseen reilun viiden minuutin kulutta.

7. Hauduta pataa 5–10 tuntia. (Lähde vappurientoihin.)

8. Ennen ruokailua lisää suolaa ja mustapippuria maun mukaan. Viimeistele pata vielä lorauksella sitruunamehua ja kourallisella valinnaisia yrttejä. Oheen leipää.

Viime sunnuntaina Kulosaaren kartanolla Helsingissä kokoontui puhelias joukko. IHME-tapahtumassa keskustelujen aiheena olivat Kivinokan tulevaisuuskuvat ja se, miten aluetta kehitetään virkistysalueena. Kaikkia ehdotuksia yhdisti laajan rakentamisen sijaan halu kehittää alueella jo olevaa toimintaa. Olen samaa mieltä. Kivinokka on hyvä, mutta se voisi olla vielä parempi. Kivinokassa on ainesta ja tilaa vaikka mihin. Alue on kaavoituskielellä selvitystilassa, eli kaikki on myös käytännössä mahdollista.

Jos saisin päättää, Kivinokasta ympäristöineen tulisi nuoren kaupunkiaktivismin ja asukasdemokratian kasvualusta. Kaikkien helsinkiläisten kaupunkipiha, jossa riittää autotonta ja melutonta tilaa olla ulkona.

Kulosaaren kartanoon asettuisi kestävän kaupunkikulttuurin keskus lapsille ja nuorille, kahvilakirjasto ja pajatiloja. Taideryhmissä keskityttäisiin ympäristö- ja yhteisötaiteeseen, liikuntaharrastuksiin ja yhdessäoloon. Metsäleikkipuistossa saisi kiipeillä puissa ja rakentaa majoja.

Pihatalossa toimisi yhdistystalo, josta voisi varata tilan erilaisten yhdistysten ja yhteisöjen kokoontumisiin. Ulkoiluvälinelainaamosta saisi suksien ja luistinten lisäksi käyttöönsä myös ongen, kottikärryt tai peltojyrsimen, kun palsta-alueille tulisi laajennusten myötä lisää viljelijöitä. 



Kivinokkaan rakennettaisiin uusia mökkejä, joiden vuokraoikeus arvottaisiin viikko- tai kuukausimenettelyllä vuosittain halukkaiden kaupunkilaisten kesken. Osa uusista mökeistä korvamerkittäisiin jo valmiiksi erilaisten sosiaalipalveluita käyttävien ryhmien käyttöön. Näin myös esimerkiksi vanhukset, mielenterveyskuntoutujat ja maahanmuuttajaperheet pääsisivät nauttimaan kesäpäivistä pihamökillä.

HSL:n vesibussit Kivinokkaan lähtisivät Tokoinrannasta, jonne pääsee kätevästi Hakaniemen metroasemalta.

Kivinokalle rakennettaisiin julkinen rantasauna, joka olisi käytössä ympäri vuoden. Saunaa ei voisi varata, vaan se olisi uimahallien tapaan avoin kaikille. Saunan yhteydessä olisi kahvila, josta saisi tietoa alueen luontokohteista. Ulkogrillissä saisi paistaa omat makkarat ja maissit.



Tässä on siis muutama idea. Sunnuntaina tuli esiin paljon muutakin hauskaa, mitä Kivinokassa voisi tehdä.

Oleellista on se, että Kalasatamaan ja muualle Kivinokan ympäristöön rakennetaan paljon, jopa kokonainen uusi asuinalue. Tiivis kaupunkirakentaminen on järkevää, kunhan muistetaan, että kaupunkilaisetkin tarvitsevat riittävästi vapaata hengaustilaa ulkona. Kaupunkipihan pitää olla tarpeeksi lähellä, jotta uimareissut, palstan kastelu ja rantaretket sujuvat helposti pyörällä tai kävellen. 



Vaikka keskustelu tällä kertaa alkoi IHME-tapahtumassa, ei toteutukseen tarvita ihmettä. Riittää, että alue kaavoitetaan edelleen virkistysalueeksi ja kaupunki ottaa aktiivisen roolin alueen käytössä yhdessä paikallisten toimijoiden kanssa.

Kivinokkaa ollaan ehdottamassa Aineettoman maailmanperinnön listalle luontokohteeksi. Jos alueen kehittämistä jatketaan jo olemassa olevia toimintoja vahvistaen, saattaa syntyä jotakin todella uutta.

Helsinkiläisten yhteinen ja aktiivinen kaupunkipiha, jossa on tilaa kaikille.

Kansalaisaloitteet ovat pop. Turkistarhauksen lopettamista ajava aloite keräsi ensimmäisenä kansalaisaloitteen vaatimat 50 000 allekirjoitusta ja on jo luovutettu eduskunnalle. Toisena tuon 50 000 allekirjoituksen rajapyykin ylitti sukupuolineutraalia avioliittoa ajava aloite, jolle kerätään allekirjoituksia edelleenkin.

Selvittääkseen näiden aloitteiden todellista kannatusta kansan keskuudessa, Helsingin Sanomat teetti TNS Gallupilla tutkimuksen. Tutkimuksessa vastaajat ovat voineet ilmoittaa näkemyksensä valikoiduista vireillä olevista aloitteista: turkistarhauksesta, sukupuolineutraalista avioliitosta, pakkoruotsista, kesäajan luopumisesta, pössyn vapauttamisesta ja niin edelleen. Tuloksista voi sitten vetää johtopäätöksiä kansalaisaloitteiden todellisesta, kansan syviä rivejä leikkaavasta kannatuksesta.

Onpa Hesari julkaissut tutkimustulokset oikein raakadatanakin, jolloin kaikki halukkaat pyöritellä lukuja eessuntaas.

Hassuksi tuon gallupin tekee se, että yksi suosittu aloite puuttuu. Järkeä tekijänoikeuslakiin oli tutkimuksen aikaan sukupuolineutraalia avioliittolakia ajavan aloitteen jälkeen selkeä kakkonen kannatuksessa. Siltikään sitä ei ollut otettu mukaan kyselyyn. Tekijänoikeusaloite on kerännyt jo yli 25 000 ääntä, yli puolet vaadituista 50 000 nimestä.

Kattavalla otoksella kansalta kyllä kysyttiin näkemystä aloitteisiin, mutta ei tekijänoikeuslakien järkeistämiseen. Samaan aikaan Avoimen ministeriön lähettämässä kyselyssä useat kansanedustajat poliittisen spektrin molemmista päistä ovat ilmoittaneet kannattavansa tekijänoikeuksia koskevan lainsäädännön – niin sanotun Lex Karpelan – tarkistamista. Tavoitteena ei suinkaan ole piratismi vapaaksi -järjettömyys vaan ihan perusteltu korjausliike.

Tekijänoikeusaloitteella haetaan korjauksia lukuisiin epäkohtiin nykyisessä lainsäädännössä, ja muutamat niistä liittyvät Helsingin Sanomiinkin suoraan tai välillisesti.

Aloitteen ensisijainen tavoite on tarkastaa voimassa olevaa lainsäädäntöä, jotta ylilyönnit verkkovalvonnan ja vahingonkorvausten osalta voitaisiin välttää jatkossa. Toissijaisena tavoitteena on parantaa artistien ja muiden sisällöntuottajien asemaa.

Mainitun ensisijaisen ongelman näkyvimpänä ukkosenjohdattimena on ollut Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus ry, TTVK, joka surullisenkuuluisassa Chisugatessa usutti poliisin takavarikoimaan pikkutytön Nalle Puh -tietokoneen. Muutenkin TTVK:n korvausvaatimusten taso on ollut suhteetonta. Se, että rekisteröity yhdistys voi pompottaa poliisia omalla asiallaan, on jo itsessään skandaali.

Helsingin Sanomia julkaiseva Sanoma-konserni on yksi TTVK:n 16:ta jäsenestä.

Sitten niihin toissijaisiin tavoitteisiin. Sanoma Newsin ja Sanoma Magazinesin avustajasopimukset ovat olleet tapetilla jo useamman vuoden ajan. Lyhyesti kyse on siitä, että Sanoma vaatii avustajiltaan (toimittajat, kuvittajat, valokuvaajat) täydet oikeudet heidän tuotoksiin ja rajattomat edelleenmyyntioikeudet niihin. Samalla Sanoma sälyttää kuitenkin juridisen vastuun alkuperäiselle tuottajalle – joka ei edes pysty vaikuttamaan tuotostensa käyttöön tai muokkaamiseen. Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloitteessa pyritään juurikin parantamaan näiden avustajien asemaa lainsäädännön avulla.

Onko sitten silkka sattuma, että Hesari on jättänyt huomioimatta tutkimuksestaan itsensä kannalta ongelmallisen aloitteen? Ehkä. Ehkä toimituksessa on vain ajateltu, että tekijänoikeuslaki on monimutkainen vyyhti, joka ei aukea vastaajille. Tätä vaikeaselkoisuutta ei tietenkään auta se, että lehti ei ole katsonut asiakseen aihetta hirveästi avata, vaikka muista kansalaisaloitteista on kaikenlaista kirjoitettukin.

Oikeusministeriön tutkimuksen mukaan 79 prosenttia 15–16-vuotiaista pojista on ladannut laittomasti tekijänoikeuden alaista materiaalia netistä. Melkoisen korkeita prosenttilukuja saavutettiin muissakin ryhmissä. Jos maassa on laki, jota valtaosa nuorisosta rikkoo, luulisi mediankin heräävän.

Eräs julkaistun kansalaisaloitetutkimuksen toteuttamiseen osallistunut Helsingin Sanomien toimittaja totesi hiljattain Facebookissa pelkäävänsä työpaikkansa puolesta, koska supistuksia on edessä mikäli firman kannattavuutta ei saada parannettua. Kommenttinsa hän esitti keskustelussa, jossa ruodittiin Otso Kantokorven kirjoitusta freelancereiden asemasta nykyisessä mediaympäristössä.

Pelko on tehokas ja perin ymmärrettävä motivaattori. Silti tilanne on irvokas, kun kuukausipalkkaiset toimittajat taklaavat friikkuja laitaa vasten.

Onko mahdollista, että toimittajat pyrkivät pönkittämään työnantajansa asemaa jopa omien välittömien etujensa vastaisesti, koska pelkäävät työpaikkansa puolesta? Varmasti. Tätä tapahtuu takuulla tiedostamattomasti, mutta miksi ei myös ihan tiedostaen. Ehkä tämä avaa uusia näköaloja myös Hesaria riivaavaan Yle-vihaan.

Onko tässä kaikessa sitten kyseessä suuri salaliitto? Jaa-a, ken tietää. Vaikka käsillä ei olisikaan ihan foliohattua vaativa tilanne, kyselyn laatijoille on tapahtunut moka.

Salaliittoja pohtiessa kannattaa muistaa, että Sanomien osuus Suomen viestintätoimialasta on 55 prosenttia ja sen lonkerot ulottuvat ties minne. Kytkyjä piisaa, eikä niiden voi antaa estää aiheiden käsittelyä, mutta olisi ne hyvä aina tiedostaa.

Tällä kertaan kytkyjen ja uutisoinnin suhde näyttää vähän huonolta.

Nyt voi miettiä, että kumpi on lohdullisempi skenaario: se että Hesarilla turoiltiin vai se, että he yrittivät vetää huomioita pois omia intressejä häiritsevästä kansalaisaloitteesta.

Viime aikoina on keskusteltu ministeri Hautalan epäselvistä remonttikuvioista. Hautala joutui eroamaan kohun vuoksi harmaan talouden ministerityöryhmästä. Ensimmäisten joukossa Hautalan eroa oli vaatimassa oikeusministeri Anna-Maja Henriksson.

”Pitää elää niin kuin opettaa. Se on varmasti jokaisen ministerityöryhmän jäsenen osalta keskeinen asia. Ainakin minulle se on tärkeätä”, Henriksson kommentoi Helsingin Sanomille 15. maaliskuuta.

Kello 18–21 Helsingin Ryhmäteatterin Pengerkadun näyttämöllä voi nähdä alusta asti, kuinka journalistisen dokumenttiteatterin kohtaus rakennetaan.

Yleisö saa esittää ideoita ja kommentteja kohtauksen kasaamiseen. Viikon päästä yritämme saada loppuun kokonaisuuden, jossa on alustava alku, keskikohta ja loppu. Loppuvuodesta workshopeissa työstetyt kohtaukset nähtäneen valmiina versioina yhteisessä demo-illassa.

Aiheena tänään maanantaina ja viikon päästä maanantaina on Fifille ja Voimalle kaksi vuotta sitten vuodettu muistio hallitusneuvotteluista, josta paljastui, että kokoomus ja rkp yrittävät vesittää muun muassa viranomaisvalvontaa, jolla hillitään finanssisektorin veronkiertoa.

Rkp:n tärkeimpiä neuvottelijoita olivat nykyinen oikeusministeri Anna-Maja Henriksson ja rkp:n taustavaikuttaja, maanviljelijä ja finanssihai Peter Storsjö.

Koska lähdemme aivan alkeista, tänään voi kuulla esimerkiksi livenä kymmenen minuutin haastattelutallenteen, jossa Peter Storsjö sanoo, että Voiman toimittajat pitäisi heittää vankilaan.

Storsjön väitteistä voi tulkita, että veronkierto on Suomen etu, sillä se tuo investointeja Suomeen. Veronkierron vastustajat ovat ilmeisesti hänen mielestään eräänlaisia maanpettureita, joiden oikea paikka on kaltereiden takana.

Viimeksi tänään Anna-Maja Henriksson kommentoi rkp:n toimintaa Helsingin Sanomille. Oikeusministeri myöntää, että harmaan talouden vastainen ministerityöryhmä on saanut hitaasti tuloksia aikaan ja sysää veronkiertoasioissa vastuuta Jutta Urpilaiselle.

Lue lisää workshopista täältä.

Mulla oli seitsemän euroa törsätä kiirastorstaina pääsiäisruokiin. Ostin maitoa, jotain punaisella lapulla olevaa tsieguraa ja tummia makarooneja. Onneksi piippuröökiä oli.

Ensimmäisenä pääsiäispäivänä alko mennä ankeeksi, kun vielä kahvikin loppui. Pakastimesta löytyi kuin taivaan lahjana snadi määrä hernekeittoa. Päätin säästää sen seuraavan päivän juhla-ateriaksi. Kuten teinkin.

Ekana arkena oli liksapäivä. Koettelee, vaan ei hylkää Herra...

Torstaina oli Kari Ikosen trion levyjulkkarit Koko Jazz Clubilla. Kirjoitin levystä Voimaan. Sinne, fyffee on!

Alaovella tapasin Hanan. Maksoin taannoisen viskivelkani kymppikääröstäin.

Annoin levyni triolle nimmaripyynnöin ja painuin vielä snagalle.

Ennen esityksen alkua Kari toi mulle levyn nimikirjoituksin varustettuna. "Onks sulla jo levy?!" frendit oli kateellisia. Alta aikayksikön jätkästä kunkuksi!

On tää helvetin hyvä trio! Olis pitänyt kirjoittaa vieläkin suitsuttavammin Voimaan.

Ekan setin jälkeen painuin snagalle muiden jäädessä ostelemaan levyä.

Muistin, että Voimaa on Kokossa jaossa. Siis, haloo! Edellinen numero?! Saatanan tunarit!

Baarin pankkikorttivehkeessä oli häikkää. Kyyppari kirjoitti nimeni totisen näköisenä velkavihkoon. Vasta kolmannella viskillä aparaatti rupes toimimaan.

(Kokossa on muuten edelleen viskivaihtoehtona vain Tullamorea. Koko on tainnut ostaa sen lafkan koko varaston...)

Hellin stikkas mut limusiinillaan Kolmannelta linjalta takaisin Piritorin kupeeseen.

Himassa lähetin viestin Rosannalle: Was uuuuuuuuuuuuuuuuuu!! concert. Hellin, Olli and Seppo said hi to you! Ros: Great! Thanks!

Erilainen viikko kuin Rosannan kanssa.

Itse asiassa, suoraan sanottuna suurin piirtein, elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa. Ja kun lentää siivin valkein niin kuin joutsen.

Vaiva:

“Kuulen lintujen laulavan eri tavalla kuin aiemmin, vaikka maa on vielä lumessa ja valoakin on aika niukasti. Levottomuus on kuitenkin herännyt, olen vietellyt aivan liian nuoren miehenkin. Tuntuu, että seksuaaliviettiä on niin paljon, että hinkkaan kohta puhelinpylväitä kadulla. Mikä rauhoittaisi vietin, ja millä saisi morkkiksen menemään ohi?”

Ruokatohtorin diagnoosi:

Kärsit kevätkiimasta. Se on näillä pimeyden leveysasteilla ihan normaali ilmiö ja laimenee yleensä kesää kohti mentäessä.

Ruoka-aineilla ja seksuaalivietillä on paljonkin yhteistä. Tieteellisiä tutkimustuloksia aiheesta ei juurikaan ole, mutta halki maailmanhistorian on merkintöjä siitä, kuinka eri ruoka-aineiden on koettu herättelevän niitä herkimpiä aisteja ja sitä sielun syvintä tutinaa.

Koska et tunnu tarvitsevan lisäbuustia vaakamamboon, suosittelen välttelemään suklaata, mansikoita, chiliä, inkivääriä, basilikaa, viikunoita, hunajaa, rukolaa, avokadoa, wasabia, banaaneja. Gojit, pakurikäävän ja muut superfoodit voit suosiolla myös jättää kaupan hyllylle.

Rakkausruoka-ainelista on pitkä. Ruokien viettivaikutukset perustellaan ruokien ulkonäöllä, tuoksuilla, niihin liittyvillä mielikuvilla ja raaka-aineiden sisältämillä ainesosilla. Suklaa vahvistaa serotoniinin tuotantoa, avokadon muoto ja koostumus koetaan sensuelliksi ja no, banaani ei jätä paljoa mielikuvituksen varaan.

Toki joitakin antiafrodisiakkejakin löytyy: Corn Flakesit on kehitetty nimenomaan vietin vähentämiseksi. Munkkipiireissä himoja on tukahdutettu tofulla. Hapankaalin on koettu tuottavan helpotusta kiimaan ja minttu tyynnyttää pahinta tykytystä. Kiniinin uskotaan laskevan libidoa.

Tilli, lehtisalaatti, tomaatti, ja meirami – tuo yrttien seksintappajakunkku –kuuluvat myös antirakkausruoka-aineisiin. Korianteri nauttii ristiriitaista mainetta seksin saralla. Munkeilta taantui sen avulla elohiiri puntissa, kun taas keski-ajalla siitä keiteltiin lemmenliemiä. Mene ja tiedä. Ja no, mämmissä nyt ei ainakaan ole mitään seksikästä.

Laadin sinulle reseptin, johon pyrin sisällyttämän mahdollisimman monia antirakkausraaka-aineita. Jos ei muuta, saat tällä ohjeella varsin maukasta syötävää.

Morkkikseen en nyt ota kantaa, ne on näitä jokaisen oman moraalikoodin asioita. Eikös sitä voi vain ajatella, että valoa kohti mennään. Hyvähän se on, että seksi maistuu!

Resepti:

MAISSIHUTALE-KUORRUTETUT TOFUPIHVIT

Pihvimassa:

1 paketti (n. 250 g.) maustamatonta tofua

2 rkl tomaattipyrettä

1 rkl soijakastiketta

1/2 dl kevätsipulinvartta silputtuna

1 dl tuoretta korianteria

1 dl tillisilppua

1/2 dl korppujauhoja

suolaa ja mustapippuria maun mukaan

Leivitykseen:

3 dl maissihiutaleita

1 dl soijamaitoa + 3 rkl vehnäjauhoja

1/2 dl vehnäjauhoja

paistamiseen öljyä

1. Muussaa tofu haarukalla hienoksi ja tasaiseksi massaksi. Lisää muut pihviainekset, viimeiseksi korppujauho. Sekoita huolellisesti.

2. Anna massan seisoa jääkaapissa vartti niin, että korppujauho turpoaa ja massa kiinteytyy hieman (se ei saa missään nimessä olla löysää).

3. Varaa leivitykseen kolme lautasta. Levitä yhdelle vehnäjauhoa, toiselle murskatut maissihuitaleet ja kolmannelle soijamaito-vehnäjauhoseos.

4. Muotoile tofumassasta neljä kämmenpohjan kokoista pihviä. Kasta pihvit vuorollaan ensin soijamaidossa, sitten vehnäjauhossa, taas soijamaidossa ja lopuksi maissihiutaleissa niin, että pihvit kuorruttuvat joka puolelta.

5. Paista pannulla reilussa öljyssä molemmin puolin. Maissipanerointi kärventyy herkästi, joten ole öljyn lämpötilan kanssa tarkkana.

TOMAATTISALAATTI

läjä lehtisalaattia

4 mehukasta tomaattia

pieni salottisipuli

1 tl kuivattua meiramia

reilusti tuoretta minttua

1/2 tl suolaa

ripaus sokeria

mustapippuria

3 rkl öljyä

1 rkl (puna)viinietikkaa

1. Pilko tomaatit kulhoon ja puristele muutamasta palasta hedelmälihat mössöksi. Raasta sipuli ja lisää tomaattien joukkoon.

2. Ripottele päälle suolaa, mustapippuria, hieman sokeria ja kuivattu meirami. Anna mehustua huoneenlämmössä parikymmentä minuuttia.

3. Tee kastike tyhjään kannelliseen lasipurkkiin. Valuta purkkiin tomaattikulhon pohjalle kertynyt mehu ja kaada joukkoon öljy ja etikka. Lisää tarvittaessa hieman suolaa ja sokeria. Sulje kansi, ravista voimakkaasti. Säilytä ylimääräinen kastike jääkaapissa seuraavaa käyttöä varten.

4. Hienonna minttu ja revi lehtisalaatti suupaloiksi. Yhdistä salaatti ja kastike juuri ennen ruokailua.

Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson vaatii kehitysministeri Heidi Hautalan eroa harmaan talouden vastaisesta ministerityöryhmästä. Hautalan hallinnonalaan kuuluu myös valtion omistajaohjaus. Asiasta uutisoi ensimmäisenä Yle.

Hautalan pimeät remontit ovat typeriä ja rumia virheitä, mutta vaatimus erosta juuri Henrikssonilta ei yllätä.

Anna-Maja Henriksson oli rkp:n edustaja hallitusneuvotteluissa työryhmässä, jossa puitiin harmaan talouden vastaisia toimia. Henriksson ja muu rkp:n edustajisto, johon kuului muun muassa entinen finanssialan vaikuttaja Peter Storsjö, sabotoi yhdessä kokoomuksen Anne Holmlundin ja Arto Satosen kanssa kaikkia mahdollisia harmaan talouden vastaisia toimia ja viranomaisvalvontaa. Rkp veti niin äärimmäistä linjaa, että kokoomus vaikutti sen rinnalla sosialisteilta.

Voima ja Fifi uutisoivat Henrikssonin tuplapelistä tuoreeltaan hallitusneuvottelujen aikaan keväällä ja kesällä 2011.

Veronkierrossa nimenomaan vihreät ovat olleet kannassaan johdonmukaisesti finanssialan veronkiertoa vastaan, yhdessä vasemmistoliiton ja demareiden eettisen siiven kanssa – johon ei kuulu esimerkiksi työministeri Lauri Ihalainen.

Henriksson pelaa ulos ministerityöryhmän hankalinta vastapeluria.

Näin Henriksson kommentoi hallitusneuvotteluita 10.6.2011:

Anna-Maja Henriksson, onko harmaa talous mielestäsi vakava asia?

"Tietysti se on tänä päivänä ongelma Suomessa kuten monessa muussakin maassa. Meidän on syytä tehdä kaikkemme, jotta harmaa talous eli svart ekonomi, saadaan aisoihin. Siihen ei ole yksinkertaista reseptiä."

"Matkailu- ja rakennusalalla ongelma on erityisen suuri. Yksi käytännön asia, josta on jo aiemmin ollut yksimielisyyttä on se, että jokaisella rakennustyömiehellä pitää olla tunnistekortti ja veronumero. Riippumatta hallituspohjasta tätä kannattavat kaikki."

Mitä mieltä olet hallintarekisteröinnin laajentamisesta?

"Meidän pitää pyrkiä mahdollisimman avoimeen järjestelmään. Samalla on myös otettava huomioon mikä on järjestelmä muualla, ettei naapurimaahan valu kaikki rahat."

Puhut viranomaisvalvonnan tiukentamisesta ja avoimuudesta. Miksi RKP:n edustajana kuitenkin vaadit neuvotteluissa esimerkiksi sitä, että harmaan talouden viranomaisvalvonnan rekisteritietoja ei saa jakaa kaikkien valvontaviranomaisten kesken?

"Mistä sä olet kuullut tuollaista?"

Tässä se lukee mustaa valkoisella työryhmänne muistiossa, joka on päivätty 25. toukokuuta.

"Se työ oli silloin pöydällä."

Niin, mutta olette vastustaneet valvonnan tiukentamista.

"Työ oli keskeneräinen."

Miksi Suomessa toimivilta etävälittäjiltä ei saa vaatia vuosi-ilmoitusta?

"Mulla ei ole nyt papereita tässä."

Te olette sananmukaisesti vaatineet niin.

"Mistä sä olet saanut nämä tiedot?"

Ei vaikuta siltä, että ajaisitte laajempaa avoimuutta.

"Mä en kommentoi."

Vaiva:

“Sydämeni on rikki: olen rakastunut mieheen, jolta en saa vastakaikua. Tätä on jatkunut jo pitkään. Hän urheilee paljon, ja olen ajatellut, että jos minäkin urheilen, se voisi täyttää sen tyhjyyden. Alan olla aika lopussa: polvet rikki, sydämessä tuska. Nyt mies muuttaa pois ulottuviltani. Miten käy urheiluharrastukseni? Jos se jää pois myös, mitä voin syödä, etten lihoa kahdessa viikossa muodottamaksi palloksi, mutta ravitsen sielua?”

Ruokatohtorin diagnoosi:

Polvikipujen parantaminen ruoalla tuntuu kyllä melko haastavalta rastilta. Mainittuihin henkisiin tiloihin uskallan kuitenkin keittiöpsykologina suositella erinäisiä ruokatoimenpiteitä.

Ensiksi, unohda se jätkä ja lihoamisen pelko.

Tarvitset nyt mukavaa seuraa ja piristävää puuhaa. Kutsu ystävät kylään, menkää pulkkamäkeen (reipasta liikuntaa), tehkää yhdessä illallista ja nautiskelkaa.

Ulkoilun jälkeiseksi lämmikkeeksi suosittelen mausteista papu-vihanneskeittoa. Lihoamisen pelkoasi ajatellen olen käyttänyt seuraavan reseptin pohjana perinteikästä laihduttajan kaalisoppaa, niin kauhealta kuin se kuulostaakin. Mutta usko pois, tujaus lämmittäviä mausteita ja ripaus eksotiikkaa täräyttää tämänkin keitoksen toiselle tasolle. Pilkkomisurakka hoituu kätevästi yhteistuumin.

Samalla voi kauhatolkulla parantaa maailmaa ja vätkättää ihmissuhdeasioista. Kyllä se siitä.

Resepti:

SYDÄNTÄ VAHVISTAVA SOPPA

Usealle hyvälle tyypille.

1 keskikokoinen kaali

2 reilunkokoista keltasipulia

3 porkkanaa

5 varsisellerin vartta

1 pullukka fenkoli

2 paprikaa (keltainen ja vihreä)

2 tlk tomaattimurskaa + reilu 2 l vettä

lempipapujasi (kypsiä) tölkki tai kaksi, riippuen väkimäärästä

2 kasvisliemikuutiota

Mausteiksi:

1 tl cayennepippuria (tai chiliä maun mukaan)

1 rkl kurkumaa

2 tl jeeraa

2 tl jauhettua korianteria

1 tl kanelia

ainakin 2 valkosipulin kynttä

2 rkl tuoretta inkivääriä raastettuna

1–2 rkl öljyä

pari nyrkillistä tuoretta persiljaa ja reilu nippu tuoretta korianteria

puolikkaan sitruunan puristetut mehut

(suolaa ja mustapippuria)

1. Pilko ja suikaloi vihannekset mieluisan kokoisiksi.

2. Ota ISO kattila. Kuullota lämpimässä öljyssä ensin murskatut valkosipulit ja inkivääriraaste. Lisää kuivat mausteet ja anna niiden hetki paahtua öljyssä, jotta maut irtoavat paremmin. Jos mausteet vaikuttavat kärventyvän, lisää kattilan pohjalle tilkka vettä.

3. Kippaa kattilaan kaikki rehut kerralla, kaada päälle tomaattimurskat ja peitä vielä vihannekset vedellä. Muista lisätä kasvisliemikuutiot.

4. Kypsennä keitosta miedolla lämmöllä, kunnes vihannekset ovat kypsiä. Tähän menee ainakin parikymmentä minuuttia. Sekoittele välillä.

5. Kypsennyksen loppuvaiheessa lisää pavut, ja anna maustua vielä 5–10 minuuttia.

6. Ennen tarjoilua tarkista maku. Lisää tarvittaessa suolaa ja mustapippuria. Höystä keitto reippaalla määrällä tuoreita yrttejä ja kunnon lorauksella sitruunamehua.

(Jos soppaa jää yli, se maistuu seuraavana päivänä vielä paremmalta.)

Artikkeli on julkaistu myös Voimassa 1/2013.

”Tää on tosi kiinnostava tyyppi. Hän voi kertoa teille, miten ruoanhinta tulee kehittymään tulevaisuudessa”, vauhkoan puhelimeen handsfree-laite korvassa. ”Kiinnostaa varmasti teidänkin lukijoita. Saatte haastattelun yksinoikeudella.”

Istun viestintätoimiston avokonttorissa ja käyn neuvottelua Kauppalehden toimittajan kanssa ennen finanssikriisiä.

Tehtäväni on pitchata eli tarjota eri medioille erään suuren asiakkaamme ulkomaista asiantuntijaa haastateltavaksi. Yritys saa näkyvyyttä ja lehti hyvän haastateltavan.

Lehdeltä säästyy myös resursseja, kun olemme ideoineet näkökulman jutulle valmiiksi. Fantastista! Tätä se yritysten ja median synergia kuulkaa on.

Todellisuudessa minulla ei ole hajuakaan, pystyykö kyseinen asiantuntija ennustamaan ruoan hinnan kehitystä. Hän kuitenkin kykenee kertomaan, miten eräs hänen yrityksensä tarjoamista palveluista voi teoriassa auttaa arvioimaan hintojen kehitystä. Ainakin löperön henkilöjutun ja yritysmainoksen ainekset ovat kasassa.

Mainonta on kallista, ja finanssikriisin myötä monet yritykset ovat siirtäneet painopistettä mainonnasta viestintään. Edullinen avain onneen on päästä vaikuttamaan lehtien toimitukselliseen sisältöön. Kyseessä ei ole uusi ilmiö.

Voima satsaa tänä vuonna yhteiskunnalliseen, tutkivaan journalismiin ja sen kehittämiseen uusissa välineissä, erityisesti teatterissa. Aloitamme Susanna Kuparisen kanssa vuoden mittaisen hankkeen, joka käynnistyy tästä numerosta.

Tällä kertaa selvitimme, kuinka toimittajien integriteettiä on viime vuosina koeteltu. Aina kyse ei ole juttuideoiden tarjoamisesta. Yritysjohtajien tai poliitikkojen kannalta tehokasta vaikuttamista on luottamuksellisten välien luominen toimittajien kanssa.

Luottotoimittajan avulla saa oman näkökulman paremmin läpi – ja toimittaja saa uutisen ennen muita. Viattoman kanssakäymisen ja journalismille haitallisten kytkösten välinen raja on hämärä. Monet luottavat siihen, että toimittajan liha on vahva ja arvostelukyky vankka.

Silti ylilyöntejä tapahtuu. Hyvä esimerkki on Sanna Ukkolan joulukuussa kirjoittama blogiteksti naistenlehtien ja mainostajien välisistä korruptoituneista suhteista.

Talousjournalismissa Nokiasta ei saanut pitkään aikaan sanoa kriittistä sanaa. Markku Hurmerannan talousmediaa käsittelevästä väitöskirjasta käy ilmi, että lehdissä jätettiin julkaisematta haastateltavien Nokia-kriittisiä kommentteja. Kansallisen projektin syöksyyn herättiin vasta, kun mittarit osoittivat punaista.

Palataan takaisin tarinan alkuun. Olen matkoilla, kun puhelimeni soi. Työkaverini onnittelee: Kauppalehden etusivulla koreilee herra Ruoanhinnan-ennustaja. Samaan aikaan journalismi käy oksentamassa Töölönlahden kupeeseen.

Kirjoittaja suorittaa katumusharjoituksena Voiman vastaavan päätoimittajan tehtäviä helmi-elokuun ajan. Kimmo Jylhämö jää kirjoitusvapaalle.

Prahan juutalaisen hautausmaan yhteydessä on Pinkasin synagoga, jonka kahden kerroksen seiniä peittää pikkuruinen teksti. Vasta läheltä ymmärtää, että tiheä teksti koostuu nimistä ja vuosiluvuista. Sillä hetkellä kun tajuan, alan itkeä.

Kuolinvuodet ovat kaikilla samat: seiniin on listattu kaikki prahalaiset holokaustin uhrit, yli 80 000 ihmistä.

Seuraan, kun turistioppaiden kansien romanttisia, toistensa päälle kaatuilevia hautakiviä kuvaamaan saapuneet matkailijat astuvat sisään. Reaktio on kaikilla sama. Tekstin määrä kouraisee. Hetken ihmettelyn jälkeen turistien silmistä valuvat kyyneleet.

Tunne oli sama, kun joitakin vuosia sitten ensi kertaa näin eurooppalaisen rasisminvastaisen verkoston Unitedin kokoaman List of Deathsin, kuolemanlistan.

Sanomalehdissä on aina välillä pikku-uutisia Välimereen kuolleista siirtolaisista ja konteista löytyneistä ruumiista. Uutispätkistä lähes kahdenkymmenen vuoden ajan koottu Eurooppaan pyrkineiden siirtolaisten ja turvapaikanhakijoiden kuolinlista täyttää 33-sivuisen excelin tiiviillä tekstillä. Listassa on nykyään 16 264 uhria, viimeisin toukokuulta.

Uhreista suurin osa on nimettömiä ja iättömiä, merestä tai konteista löytyneitä ruumiita. 12 naista, 2 miestä, yksi vauva. Somaliasta. Löydetty 15.1.2012 Libyan rannalta haaksirikon jälkeen, matkalla Italiaan. N.N. - No Name. Joistakin on listattu ikäarvio: 23, noin 20, 14, noin 25.

Taulukon vaikuttavuus on sen loputtomuudessa ja minimalistisen tekstin raakuudessa. Sen lukeminen sattuu. Mutta kun kuolinsyy on ainoa, joka ihmisestä varmuudella jää, yksilöt hukkuvat ruumislistoihin.

Juuri siksi Boats4People-verkoston toiminnassa on jotakin erityistä. Välimerellä kuolleiden tunisialaismiesten sukulaisen, Farouk Ben Lhiban ja eurooppalaisten aktivistien yhteinen oikeustaistelu muistuttaa, että meren pohjassa makaa ihmisiä, joita kaivataan. Nimettömilläkin kuolleilla on nimet.

Uhrit eivät ole toisesta maailmasta: monilla on merellä kännykät mukanaan ja he lähettävät matkalta viestejä sukulaisilleen. Esimerkiksi tunisialaisäiti Latifa Chouikh sai pojaltaan Sabrilta läheltä Italiaan kuuluvaa Lampedusan saarta lähetetyn tekstiviestin 29.3.2011. Sen jälkeen poika katosi.

Sukulaisetkaan eivät ole hahmottomia tai nimettömiä, vaan heihin on mahdollisuus olla yhteydessä. Ja sukulaisten joukossa on Farouk Ben Lhiban lisäksi muitakin, jotka ovat valmiita taistelemaan.

Teksti on julkaistu aiemmin Voimassa 7/2012.

Lue myös Lotta Tenhusen & Lasse Poserin artikkeli Paperittomien hauta.

Viikonloppuna minulle sanottiin, että minusta tulisi varmaan hyvä kotiäiti. Sanoja oli minua vanhempi, eri sukupolveen kuuluva nainen ja tarkoitus oli loukata. Syytös sai minut kuitenkin miettimään sekä kodinhoitoa että feminismiä.

Kaltaiselleni kolmekymppiselle kaupunkilaiselle kotiäitiys ei ehkä kuitenkaan ole se pahin irvailu. Tai ainakin tuntemani kotiäidit ovat valinneet ammattinsa tai elämänsä, eivät päätyneet siihen tukeakseen miehensä uraa ja luopuakseen omastaan. Elämää lasten kanssa kotona ei ehkä pidetä helppona, mutta siinä on nähtävissä jotain kaipuuta läheisyyteen ja kosketuksen säilymiseen kylmän työelämän vastapainoksi: kaipa sen voisi tulkita jonkinasteiseksi downshiftaukseksi.

Tuttavapiirini kokemus kotiäitiydestä ei tietenkään ole koko totuus. "Pitkäaikaisesti kotihoidon tukea saavat äidit kokevat muita useammin työllistymisvaikeuksia ja köyhyyttä ja ovat lopulta syrjäytymisvaarassa", sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Jorma Sipilä kirjoitti sunnuntain 30.9. Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla. Sipilän kirjoitus on osa kodinhoidon tukea koskevaa poliittista keskustelua: millä ehdoilla ja millä määrillä kotiäitejä tai -vanhempia pitäisi tukea. Kysymys kotivanhemmuudesta on yhä hyvin sukupuolittunut. Sipilä kirjoittaakin, että "kotihoidon tukimalli vetoaa nimenomaan pienituloisiin äiteihin, ei isiin."

Sipilä kirjoittaa myös siitä, mitä arvoja kotihoitoon on liitetty: "Jos pitkä kotihoito toisi hyvinvointia lapsille, Suomessa lapsilla pitäisi olla tuntuvasti vähemmän sosiaalisia ongelmia kuin muissa Pohjoismaissa. Suomessa alle kouluikäisiä lapsia joudutaan kuitenkin sijoittamaan kodin ulkopuolelle paljon useammin."

Keskustelu jatkunee kuumana siitä, mitä etuja kotihoidosta on lapselle ja mitä vanhemmille, ja erityisesti sen osalta, että minkä verran yhteiskunnan tätä pitää tukea.

Viikonloppuna oli myös naisasialiitto Unionin jäsenlehden Tulvan 10-vuotisjuhlat. Siellä paneelikeskustelussa pohdittiin feminismin tekijöitä ja paikkaa. Kuka saa olla feministi? Vaikka Tulva lehtenä ei edusta samaa linjaa, sen taustaorganisaation eli Unionin linja on "separatistinen": jäseneksi pääsee vain, jos sosiaaliturvatunnuksesta selviää, että henkilö edustaa oikeaa sukupuolta.

Suomessa on tietynlaisia naisasian linnakkeita, hyvässä ja huonossa. Mutta tarvitaanko enää todella sellaista liikettä, joka pyrkii erottamaan, ei yhdistämään? Tulvan päätoimittaja Atlas Saarikoski sanoi, että tuntuu turhauttavalta käydä keskustelua siitä, saako vai pitääkö feministin käyttää huulipunaa tai korkokenkiä. Sukupuolten tasa-arvoa kasvattavaa keskustelua kun pitäisi käydä todellisten yhteiskunnallisten ongelmien parissa. Paneelikeskusteluun olikin kutsuttu keskustelemaan Vapaa liikkuvuus -verkoston Katja Tuominen, muslimi-feministi Warda Ahmed ja Pro-tukipiste ry:n Jaana Kauppinen. Miten suomalainen naisasialiike voisi ottaa kantaa, kun puhutaan ja ratkaistaan maahanmuuton ongelmia tai kysymyksiä seksinmyynnistä? Kysymykset ovat tärkeämpiä kuin iänikuiset huulipuna-keskustelut.

Yksi naisasian linnake tuntuu olevan kotiäitiys, ainakin keskiluokkaisen naisasian silmissä. Syytös siitä, että olisin hyvä kotiäiti, tuntuu osoittavan siihen, että en olisi hyvä feministi – en haluaisi omaa työuraa kodin ulkopuolella vaan haluaisin kasvattaa lapsia. Jotenkin en keksi siitä kuitenkaan mitään pahaa, vaan enemmän ajattelen, että eikö olisi jo aika antaa kotiäitiydelle synninpäästö. Että vanhempi voisi valita itse, haluaako olla kotona lasten kanssa vai ei. Tulevaisuudessa voisi keskittyä siihen keskusteluun, miten kodinhoitoa pitäisi tukea ja miten vaihtaa rooli kotiäitiydestä takaisin työelämään, kun sen aika on. Se olisi tärkeämpää kuin pienituloisten kotiäitien syyllistäminen.

Kesällä minulla oli ilo osallistua Yhdysvaltain kansallisen kivääriyhdistyksen (NRA) kanssa samaan kokoukseen eli asekauppasopimusneuvotteluihin. Olen vaikuttunut, kerta kaikkiaan. Sain kuunnella heidän varapuheenjohtajansa Wayne LaPierren puhetta asekauppasopimusneuvotteluissa ja olin lähes mykistynyt kaikesta siitä, mitä LaPierrellä oli pokkaa sanoa.

LaPierre kertoi puheessaan edustavansa sataamiljoonaa amerikkalaista aseen omistajaa, ja etteivät he, joko hänen järjestönsä tai nämä satamiljoonaa, voi hyväksyä tai jäädä odottelemaan, miten kansainväliset organisaatiot, valtiolliset ja ei-valtiolliset, yrittävät rajoittaa perusvapauksia ja koko Yhdysvaltain järjestelmää.

LaPierre viittasi toistuvasti myös Yhdysvaltain historiaan, founding fathers oli termi, joka toistui puheessa niin monta kertaa, että olen katunut sitä, etten laskenut. Luulen, että ainakin itse kuulemieni puheiden ennätys lyötiin tässä kevyesti, vaikka valittaisiin verrokiksi mikä hyvänsä vastaava käsite.

Founding fathers käsittääkseni voisi vertautua suomalaisessa keskustelussa käytettyyn sotaveteraanikorttiin. Puhuja viittaa johonkin menneeseen ja tärkeään, jolta ei varsinaisesti voi, tai ainakaan tarvitse kysyä omaa mielipidettä ja asettaa itsensä auktoriteettiasemaan siinä, mitä tuo tärkeä ryhmä katsoisi oikeaksi toimintatavaksi. Veteraanipuhe usein viittaa puolustusvoimien nykytilanteen muutoksiin, mutta toisinaan myös esimerkiksi homojen oikeuksiin tai muuhun, jonka yhteys koko veteraanien toimintaan on vielä maanpuolustuskysymyksiäkin hämärämpi. Founding fathers näyttää usein viittaavan vastaavasti monenlaisiin vapauskysymyksiin, joista puhuja arvelee tietävänsä, miten Yhdysvaltoja rakennettaessa on ajateltu.

Ja tosiaan, tällaisia puheita kuultiin asekauppasopimusneuvotteluissa YK:n päämajassa New Yorkissa. Kokouksessa, jossa kenelläkään ei ollut aikeita rajoittaa aseiden liikkeitä valtioiden sisällä tai vaikuttaa valtioiden aselainsäädäntöön sisäisenä kysymyksenä, vaan ainoastaan rajoittaa vientejä, tuonteja ja muita siirtoja valtioiden rajojen yli. Tarkoituksena oli vaikuttaa asekaupan sääntelyyn, asekaupan, jota tällä hetkellä säädellään maailmassa vähemmän kuin esimerkiksi banaanien kauppaa.

Ilkeimmät ovat olleet sitä mieltä, että Kansallinen kivääriyhdistys ymmärtää kyllä varsin mainiosti, että asekauppasopimus ei rajoittaisi tavallisten amerikkalaisten oikeutta ostaa tai kantaa aseita millään tavalla. Samat ihmiset arvelevat, että syynä puheisiin kokouksessa olisi se, että joka kerta kun tästä teemasta puhutaan nämä ”tavalliset amerikkalaiset” uskovat, että nyt ollaan tekemässä rajoituksia ja lähettävät uusia lahjoituksia Kansalliselle kivääriyhdistykselle.

Toinen vaihtoehto olisi tietenkin puhujien kannalta vielä ikävämpi. Se, että he eivät todellakaan ymmärrä, mistä tässä sopimuksessa on kyse, vaikka tietoa on runsaasti saatavilla, vaan ovat suunnanneet kampanjansa täysin väärään paikkaan. Eikä tietysti mahdotonta ole sekään, että NRA vastustaisi asekauppasopimusta muista syistä kuin niistä, jotka se sanoo ääneen. Esimerkiksi siksi, että heidän mielestään aseita tulisi saada kuljettaa maailmassa minne tahansa vapaasti.

Kuinka paljon asiakkaita voi kyykyttää ilman, että kukaan oikeastaan välittää? Sitä pohdin vaimoni kanssa vuosi sitten, Flow'n jälkeen. Vastausta emme tietenkään tiedä, mutta ilmeisesti aika paljon.

On selvää, että taiteellisesti Flow on heittämällä parasta, mitä Suomessa on tarjolla – ainakin minun musiikkimaulleni. On Flow'ta vuosien varrella turvotettu kaikenmoisella indiellä ja mainstreamilla, mutta alkuvuosien urbaani rytmimusiikki (mitä se nyt sitten onkaan) ja kokeellinen pörinä ovat säilyneet sen tosi hipsterin tarjonnan ohessa.

Ammatillisesti katsoen Flow on myös paras paikka käydä tarkastamassa kiinnostavia esiintyjiä, entuudestaan tuttuja ja tuntemattomia. Pikaisella päänrapsuttelulla mieleen tulee luokkaa parikymmentä juttua, jotka olen kirjoittanut Flow'ssa esiintyneistä artisteista. Päälle voi vielä laskea arvostelut ja muun sälän. Suht hyvin yhdeksättä vuottaan aloittavalta festivaalilta.

Edes perjantain avaava Jukka Poika ei kykene horjuttamaan Flow'n asemaa.

Eivätkä ne hipsteritkään minua häiritse. Helsinki Fashion Week -lisänimen saaneilla kemuilla voi norkoilla kokemukseni mukaan oikein hyvin vanhassa t-paidassa ja antaa niiden pynttäytyä, jotka siitä diggaavat. Kukin tavallaan.

Mutta sitten se ongelmallinen puoli. Viime vuonna järjestyksenvalvojat kyykyttivät minua ja kavereitani useaankin kertaan, eikä tämä johtunut suinkaan humalatilasta (ehkä korkeintaan sen puuttumisesta). Saman suuntaisia kommentteja kuulin lisää useista lähteistä festariviikonlopun jälkeen.

Räikein esimerkki järkkärien epäpätevyydestä ajoittui lauantai-illalle, jolloin hyvin raskaana ollut vaimoni sai supistuksia ja olimme pakotettuja poistumaan alueelta ripeässä tahdissa. Ei vauva syntymässä ollut, mutta ei vaimolla iisiäkään ollut. Suuntasimme suorinta tietä lähimmälle, Sörnäisten rantatien puoleiselle portille. Henkilökunta kuitenkin esti ulospääsymme, vaikka selitimme snadisti kriittisen ja sitäkin kivuliaamman tilanteen. Kommentti kuului että: "Menkää ulos sieltä Kalasataman päästä tai menkää ensiapuun, tästä ette pääse".

Ei paljoa auttanut huomautus hätätilasta tai pressipassilaisten saamasta ohjeistuksesta käyttää juurikin kyseessä olevaa porttia. Siinä sitten taapersimme festivaalialueen ympäri ja kiroilimme.

Joku voi tietysti tässä vaiheessa sanoa, että mikäli ei pysty liikkumaan raskauden (tai muun syyn) takia rajoituksetta, on parempi jäädä kotiin. Me emme ole ajatelleet asiaa ihan niin, mutta Suvilahdessa kokemamme jälkeen olemme olleet pakotettuja miettimään tätäkin uudemman kerran.

Tarkoituksenamme oli saapua paikalle seuraavana päivänä kaksivuotiaan esikoisemme kanssa. Sunnuntaitahan mainostetaan sellaisena lapsiystävällisenä päivä. Edellispäivän vittuiluparaatin päälle emme tietenkään voineet edes harkita tuovamme jälkikasvuamme Suvilahteen, eikä vaimo todennäköisesti tule enää ikinä astumaan jalallaan Flow-bileisiin.

Ainakin lapsiystävällisiä sunnuntaipäiviä suunniteltaessa järkkäreitä toivoisi muistutettavan siitä, että jos lapsi esimerkiksi säikähtää kovaa ääntä tai väkijoukot rupeavat pelottamaan, on paikalta päästävä välittömästi eikä silloin käsketä "kiertää Kalasataman portista". Voiko Flow'n järkkäreihin luottaa tämän kanssa? Itse en voi, vaikka poikani tänäkin sunnuntaina Suvilahteen kernaasti veisin.

Lähetin tietenkin palautetta kokemuksistani festivaalin johdolle ja tiedotusosastolle. Vastaus oli – omalla elämänkokemuksellani tulkittuna – kohteliaasti muotoiltu "Haistakaa paska". Sen sijaan, että festivaaliorganisaatio olisi itse kommentoinut tai vastannut kritiikkiin, se välitti minulle järkkäreistä vastanneen yhtiön, Local Crew'n Juri Pakarisen selityksen tapahtuneesta.

"Rantatien portin osalta [...] siellä on ollut meiltä ilmeisen huono henkilövalinta töissä. […] Pyrimme jatkossa kouluttamaan henkilökuntamme paremmin jotta vastaavilta vältyttäisiin."

Näyttäisivät edes reilusti sentteriä. Samainen Local Crew vastaan myös tämän vuoden järjestyshenkilökunnasta.

Tämä kyykytys – sen lisäksi että se loukkasi – hämmensi. Ei Suvilahdessa järjestyshäiriöitä juurikaan ole, järkkärien tärkein tehtävä lienee alueella liikkumisen sujuvuudesta huolehtimisen. Tähän tehtävään pomottaminen istuu huonosti.

Erityisen kiusallinen Flow'lle itselleen saattaa olla esimerkiksi tilanne, jossa järjestyksenvalvoja ja hänen esimiehensä avautuivat oikein urakalla Circon ulkopuolella porukalle, joka oli huomauttanut järkkärien virheellisestä toiminnasta. Tuota avautumista vastaan ottaneeseen ryhmään kuului muun muassa muusikko-arkkitehti Tuomas Toivonen, joka muuten esiintyy tänä vuonna festivaaleilla.

Toki Local Crew'n Pakarinen tätäkin pyydettäessä kommentoi, mutta ei sekään vastaus ihan vakuuttanut. Asialla oli kuulemma eri firman jampat, vaikka Local Crew'n alaisuudessa työskentelivätkin.

"[A]sia on käyty [henkilökunnan] kanssa läpi ja tieto ei ole siellä valunut alaspäin. Tästä sain silloin tapahtuman jälkeen tiedon ja olen pahoillani siitä että siellä on toimittu vastoin ohjeita."

Kukaan ei oikein tunnu ottavan vastuuta ylilyönneistä ja asiattomasta käytöksestä, ehkä ketään ei oikeastaan kiinnosta. Aina moka on jonkun toisen.

Olen minä tänäkin vuonna Flow'hun akkreditoitunut ja ohjelma näyttää todella hyvältä. En vaan ole ihan varma, voinko Suvilahteen mennä. Työn puolesta ehdottomasti pitäisi, mutta mihin se raja pitäisi vetää? Kuinka huonoa kohtelua pitää sietää?

Täytyy varmaan ulkoistaa tämäkin päätös Facebookille. Sosiaalinen media on kerta toisensa jälkeen osoittanut kykynsä päättää toimittajan puolesta.

Lopuksi vielä niitä Flow'ssa jossain vaiheessa esiintyneitä tai tänä vuonna esiintyviä artisteja esitteleviä artikkeleita vuosien varrelta, sattumanvaraisessa järjestyksessä. Paljon mahtuu hyvää joukkoon: Pepe Deluxé, Nicole Willis & The Soul Investigators, Nitin Sawhney, Tuomas Toivonen, MF Doom, Five Corners Quintet, Dalindèo, Mattip, Verneri Pohjola & Tuomo Prättälä, Quintessence, Sasu Ripatti, Mulatu Astatke, Julma Henri (aka. Pepsi P), Mika Rättö, Tomi Leppänen, Samuli Kosminen ja Jussi Eronen.

Maailman johtavat talousasiantuntijat, kuten Paul Krugman, Joseph Stiglitz, Martin Wolf ja Nouriel Roubini, ovat jo kolmen vuoden ajan varoitelleet EU:n säästö- ja leikkauslinjan pahentavan lamaa vakavasti. He myös varoittivat ennakolta jo vuoden 2008 finanssikriisin todennäköisyydestä.

Koska EU:n keskuspankki, EU:n komissio ja kansainvälinen valuuttarahasto IMF ovat jo kolme vuotta hoidollaan pahentaneet ongelmia, niin troikka tuskin enää kykenee muuttamaan epäonnistuneen talousohjelmansa kuolonkierrettä.

Siksi The Baseline Scenariossa (28.5.) ja Huffington Postissa (27.5.) professorit Simon Johnson ja Peter Boone kehottavat realismiin: euron loppu häämöttää, ja maiden on varauduttava selviytymään kriisistä omin voimin.

Boone ja Johnson arvelevat euron voivan menettää arvostaan niin paljon, että eurosäästöt ja eläkerahastot haihtuvat. Heidän mukaansa julkisista lähteistä käy ilmi, että tähän mennessä euroalueen kriisin pelastamiseksi on ohjattu jo noin 11 000 miljardia euroa. Ja nykymenolla tarvitaan aina vain lisää.

Artikkelissa esitetään olevan enää vain ajankysymys, milloin Saksan Bundesbank sulkee rahahanansa periferiamaihin. Euron tuho koittaa, kun periferiamaiden lama syvenee ja julkisen velan taakasta tulee yhä ilmeisemmin kestämätön. Ahdingon syventyessä epäluottamus leviää, tallettajat nostavat pankeista säästönsä ja yritykset venyttävät laskujen maksamistaan.

Kriisimaiden pankit kaatuvat, kun säästöjensä puolesta pelkäävät tallettajat siirtävät ne pois kotimaansa pankeista. Espanjassa eurotalletuksia siirrettiin vuoden kolmena ensimmäisenä kuukautena 100 miljardia euroa, joka vastaa noin 10 prosenttia Espanjan bruttokansantuotteesta (Bloomberg, 31.5). Jan Hurri arvioi artikkelissaan, että pääomaa on paennut noin 300 miljardia euroa Espanjasta syksystä 2011 lähtien. Target2-järjestelmän kautta Espanjan keskuspankki on saanut saman verran rahaa muilta mailta eli 300 miljardia euroa.

Espanja on pyytänyt muilta EU-mailta jo tukea pankeilleen. EU:ssa puuhataan eräänlaista yhteistä rahastoa pankeille, jonka toteuttaminen veisi mahdollisesti vuosia. Toisena mahdollisuutena on väläytelty nykyisten rahastojen käyttämistä pankkien pelastamiseen. Analysoija Megan Greene olettaa, että pankkien apurahastoja ei saada uskottavan suuruisiksi. Hän arvioi blogissaan euroalueen talletusten määräksi noin 15 000 miljardia euroa, jolloin nykyisten apurahastojen suuruusluokka ei ole riittävä hälventämään tallettajien epäluottamusta.

Milloin luottamus euroon katoaa? Oregonin yliopiston professori Tim Duy kirjoitti EconoMonitorin blogissaan reilu viikko sitten, että uskottaviin ja suuriin järjestelyihin ei euroalueella ole aikaa enää edes yhtä kuukautta.

Sijoittaja George Soros varoitti pitkässä puheessaan 5. kesäkuuta Saksan nykylinjasta ja antoi noin kolme kuukautta aikaa toteuttaa tarvittavat muutokset euron pelastukseksi.

Australian valtiovarainministeriön pitkäaikainen ekonomisti Richard Wood kehotti blogissaan euromaita perustamaan omia valuuttoja, jotta ne selviäisivät kriisistä. Oikein käytettynä valtioiden niin sanottu fiat-raha, jonka valtio itse luo, vähentää korkokuluja eikä kasvata julkista velkaa haitallisessa määrin.

Suomi voisi luoda oman valuutan, joka olisi käytössä vain kotimarkkinoilla. Aluksi sen arvo voisi olla sama kuin eurolla. Tällöin kotimaisissa maksuliikenteessä voisi käyttää sekä euroja että markkoja.

Mikäli euro romahtaa lähiaikoina, niin tällaisella etukäteisvalmistelulla nopea siirtyminen omaan markkaan olisi suhteellisen sujuvaa. Jos euro ei romahda, niin haluttaessa omasta markasta voitaisiin myöhemmin luopua.

Jos euro hajoaa ilman, että Suomessa olisi varauduttu riittävin toimin, niin nykyisen hallituksen jokaisen ministerin voinee asettaa vastuusuhteeseen kysymyksillä: mitä te teitte ja kannatteko hallituksen epäonnistuneista valinnoista täyden vastuun?

Suomen hallituksen tulisi päättäväisesti turvata oman maan talous, jotta Suomi selviytyisi mahdollisimman vähäisin vaurioin.

Ajankohtaisessa kakkosessa 29.5. Ålandsbankenin varainhoidon johtaja Stefan Törnqvist suositteli EU:lle luonnollisia valuutta-alueita ja vapaasti kelluvia valuuttakursseja. Käytännössä se tarkoittaisi paluuta euroa edeltävään tilanteeseen.

"Jotenkin tuntuu, että liike on siihen suuntaan. Jos jäämme viimeiseksi mohikaaniksi yhdessä Saksan kanssa liian vahvaan valuuttaan, saattaa olla, että mekin tarvitsemme vielä devalvaatiota", Törnqvist sanoo.

“Musta kirja oli ihan hyvä ja pää hahmo oli miälenkiintoinen. Juoni eteni kroonisessa järjestyksessä ja loppu etenkin oli jännittävä. Hyvä kirja kyllä.” Tuolta näyttää Pekan, 15 vee, kirja-arvostelu, jonka hän on raapustanut René Goscinnyn ajattomasta klassikosta Nikke ja nenä.

“8+. Hyvä Pekka! Mielenkiintoisia ajatuksia! Kiinnitä vielä hiukan enemmän huomiota oikeinkirjoitukseen :)”, Pekan opettaja kirjoittaa söpöllä pinkinvärisellä musteella palautteeseen.

Kotona äiti taputtaa päähän. “Noin juuri, Pekka! Susta voi tulla ihan mitä vain, jos tarpeeksi yrität.” Myöhemmin äiti kertoo ystävälleen, että kyllä siitä meidän Pekasta älykkyyttä ja lahjoja löytyy vaikka millä mitalla, että nyt ovat vain vähän piileviä olleet toistaiseksi. Mutta kovasti se myi kirpputorilla lätkäkorttejaan naapurin lapsille, että taitaa pojassa olla ainesta kaupalliselle alalle.

Pekka pelaa lätkää paikallisen juniorijoukkueen neloskentässä. Teki kerran takamuksellaan voittomaalin Pudasjoen Puhteen kolmosjoukkuetta vastaan. Ottelun jälkeen valmentaja heitti yläfemmat. “Right on, Pegi! Jos vaan treenaat tarpeeksi kovaa, niin kyllä susta vielä pelimies tulee!”

***

Muutama vuosi myöhemmin Pekka levyttää maanantaiaamupäivällä huoneessaan ja pelaa pleikkarilla NHL:ää. Siinä Pekka on kehittynyt kovaksi tekijäksi. Missään muussa ei.

Pekan sankariteko Pudasjoen Puhdetta vastaan jäi nopeasti unholaan, ja hänet siirrettiin neloskentän puurtajan tehtävästä hammassuojusten puhdistajaksi. Pekka lopetti jääkiekon, ja pitkäaikainen unelma ammattilaisurasta tuhoutui. He was so close.

Pekan suuret älylliset lahjat pysyivät piilevinä aina yläasteen loppuun, eikä hänen keskiarvonsa riittänyt lukioon. Kiistattomat näytöt paikallisilla lätkäkorttimarkkinoilla eivät myöskään riittäneet kaupallisen alan ammattikouluun.

Pekka on toki hakenut töitä ahkerasti kuin pieni muurahainen. Eräänäkin päivänä hän kysyi isältään: “Faija, oisko jotain?” Ei ollut.

Pekka on siis syrjäytynyt. Hätä ei kuitenkaan ole tämännäköinen, sillä Pekalla on suunnitelmia. Hän haaveilee urasta Playstation-ammattilaisena. Hänen äitinsä kantaa huoneeseen joka päivä ruokaa sekä kokista ja taputtaa Pekkaa päähän. “Kyllä sinusta tulee vielä videopeliammattilainen tai pankkiiri, kunhan vain tarpeeksi yrität.”

Ystävälleen äiti rupattelee puhelimessa, että se meidän Pekka on vähän sellaista hitaasti kukkaan puhkeavaa sorttia, mutta kyllä siitä vielä kaunis tulppaani tulee. Turha se on tuollaista lahjakkuutta missään varastotyössä hukata.

***

Pekka on yksi monista pääntaputtelu-sukupolvemme traagisista hahmoista. Yksi meistä, joille on lapsesta asti selitetty, että meistä voi tulla ihan mitä vain me ikinä haluamme. Elämä menee silleen kivasti, että tykkäät jostain, teet vähän läksyjä ja se on siinä. Olemme sitten koulussa tai jääkiekko-ottelussa, tärkeintä on aina, että yrittää. Jos yrittää, unelmista tulee totta. Satuahan tämä elämä on.

Mistä Pekka voisi tietää, että hänen kirja-arvostelunsa Nikestä ja nenästä on täyttä scheissea? Ei sitä kukaan ole hänelle kertonut. Tai mistä hän voisi tietää, että tästä maasta löytyy kymmeniä tuhansia häntä lahjakkaampia nuoria, jotka tulevat viemään hänen paikkansa kaupallisella alalla?

Ei kukaan vanhempi halua uskoa, että juuri hänen oma kullannuppunsa ei olekaan maailman kaunein ja fiksuin monilahjakkuus. Vielä vaikeampaa se on sanoa ääneen. “Kuules Pekka. Kaikki ne puheet siitä, että susta voi tulla mitä vain... Mä vähän niinku kusetin. Oikeasti susta tulee rividuunari. Mutta siinä ei ole mitään vikaa.”

Niin se kuitenkin on. Kaikki eivät pääse tekemään työkseen sitä, mitä haluavat. Tässä maassa on liian monta “syrjäytynyttä” nuorta, joille on liian kova paikka, että elämä ei ollutkaan satua. Heistä ei tullutkaan rokkistaroja, lätkäammattilaisia tai duudsoneita. Mihinkään varastolle nämä väärinymmärretyt nerot eivät alennu menemään. Miksipä menisivätkään, sillä vanhemmat tai yhteiskunta kustantavat joka tapauksessa pakastepizzat, kokikset ja uusimman Half Lifen.

Muutama viikko sitten Ylen iltauutisissa käsiteltiin nuorten syrjäytymistä. Haastateltavana oli joku paikallinen pekka, joka oli yläasteen jälkeen jäänyt ilman opiskelupaikkaa. Hän paukutti kotonaan kannuja ja kertoi toimittajalle suuren rokkikukon elkein, että hänestä tulee muusikko. Toimittaja siinä säesti tekopirteällä äänellään. Hyvä ettei taputellut pojan päätä.

Aina saa haaveilla, sanotaan. Joskus vain pitäisi tehdä jotain muutakin.

Nimim. Tämänkin kolumnin kirjoitin vain, koska en edelleenkäään pääse laulamaan poikabändissä. Äiti, sä lupasit...

Sunnuntaina Moskovassa protestoitiin Putinin virkaanastujaisia. Monet varmasti odottivat talven vaalivilpin vastaisen liikkeen lässähtävän viimeistään nyt, mutta Kalužkajan aukiolle ilmaantui jälleen kymmeniätuhansia ihmisiä. Poliisi kuitenkin valitsi tiukemman linjan kuin talven mielenosoituksissa - ilmeisesti vallanpitäjät ovat jo vakuuttuneita siitä, ettei status quo tule enää seuraavan kuuden vuoden aikana heilumaan.

Osanottajat olivat ilmoittaneet mielenosoitukselle 5000 osanottajaa. Määrä kuitenkin ylittyi moninkertaisesti, ja poliisit päättivät rangaista tästä estämällä valtaosan pääsyn marssin päätöspaikalle, Bolotnajan aukiolle. Kaikki mielenosoittajat kuitenkin halusivat aukiolle, mikä johti väkivaltaiseen kahnaukseen ja vakaviin loukkaantumisiin.

Ainoa toistaiseksi todistettu kuolemantapaus on kuitenkin mielenosoitusta kuvanneen valokuvaajan tapaturmainen putoaminen parvekkeelta.

Minusta päävastuu väkivallasta on poliisilla. Moskovan poliisin käytäntö vaatia ilmoitetun osallistujamäärän kirjaimellista noudattamista on täysin todellisuudesta vieraantunut, koska usein ei ole mitenkään mahdollista ennakoida edes suuruusluokkaa.

Toisaalta on erikoista, että järjestäjät olivat ilmoittaneet näin vähän osanottajia - Bolotnajan aukiolle mahtuisi hyvin yli kymmenen kertaa enemmän ihmisiä. Ilmeisesti he eivät itsekään oikein uskoneet uhoonsa "miljoonien marssista".

Venäjällä vietettyjen vuosien aikana kuitenkin luulot siitä, että voisin henkilökohtaisesti vaikuttaa vaalivilpin kaltaisiin globaaleihin asioihin ovat jossain määrin karisseet. Hyvä, jos pystyn auttamaan edes kavereitani, jotka joutuvat ongelmiin viranomaisten kanssa yhä useammin ja useammin. Siksi aion tänään kirjoittaa pienemmistä ongelmista, jotka ovat minulle kuitenkin henkilökohtaisesti tärkeitä. Aion kirjoittaa ystävästäni Aleksei Sutugasta, ja siitä, mitä hänelle kävi.

Aleksei on kotoisin Irkutskista, jossa hän oli piikki paikallisten natsien lihassa 2000-luvun alkuvuosista lähtien. Jälkimmäiset koristelivat kaupungin Aleksein vastaisilla tägeillä. Tässä Aleksei poseeraa "Sutuga on hinttari" -tekstin vieressä, johon on lisätty hänen tuolloinen kotinumeronsa.

Väkivalta on moraalikysymys lähinnä sellaisille ihmisille, jotka eivät joudu väkivallan kanssa koskaan henkilökohtaisesti tekemisiin. Jos väkivalta on ympäröivän todellisuuden realiteetti, se ei ole moraalikysymys vaan käytännön kysymys. Ystäväni Aleksei on tämän käytännön asiantuntijoita, ja Moskovassa nämä asiantuntijat ovat tarpeen. Mutta toisinaan heitä ei ole tarpeeksi.

Kesällä 2007 Aleksei palasi kotiseudulleen Siperiaan, jossa järjestettiin protestileiri Angarskiin suunniteltua kansainvälistä uraanin rikastamiskeskusta vastaan. Uraania on rikastettu Angarskissa jo neuvostoajoilta asti, mutta toimintaa oli tarkoitus laajentaa (sittemmin kariutuneiden) kansainvälisten sopimusten vuoksi, joiden tarkoitus oli saada Iran rikastamaan uraaninsa kontrolloidusti ulkomailla. Ilmeisesti aluepolitiikan vuoksi oltiin päätymässä älyttömään ratkaisuun rahdata uraania Siperiaan ja takaisin koko Venäjän halki.

Aleksei oli leirillä myös huolehtimassa turvallisuudesta. Leirin osanottajien korviin oli kantautunut huhuja natsien mahdollisesti suunnittelemasta hyökkäyksestä, mutta kolmen aikaan aamuyöstä suurin osa kahdestakymmenestä leirin osanottajista kuvitteli vaaran olevan ohi, ja vartioon jäi vain kolme osanottajaa, heidän joukossaan Ilja Borodajenko Nahodkasta Tyynen meren rannalta.

Veitsin ja rautatangoin aseistautuneet natsit tulivat viideltä. Aamukahdeksalta Ilja oli kuollut shokkiin ja sisäisiin verenvuotoihin.

Butyrkan vankilaan Aleksei päätyi huolehdittuaan viime joulukuussa Moskovassa erään konsertin yleisön turvallisuudesta. Vozduh-nimisessä klubissa työskennelleet ovimiehet olivat nimittäin äärioikeistolaisia, mikä selvisi konsertin jo alettua. Turvamiehet ajautuivat konfliktiin vieraiden kanssa, ja klubin johdon edustajat päättivät keskeyttää konsertin.

Aleksei ystävineen auttoi konsertin järjestäjiä viemään äänentoistoa pois, kun turvamiehet yrittivät ottaa hänet panttivangiksi ja kiristää rahaa klubin rikkoutunutta omaisuutta vastaan. Roudarit tekivät vastarintaa ja äärioikeistolaiset ovimiehet avasivat tulen kumipäällysteisiä metalliluoteja ampuvilla pistooleilla. Turvamiehet kuitenkin päätyivät alakynteen ja joutuivat itse sairaalaan.

Kostonhimoiset turvamiehet menivät poliisin puheille ja Aleksei ja muut vieraat joutuivat ajojahdin kohteiksi. Poliisia ei kuitenkaan kiinnostanut, kuka konsertin vieraista oli pahoinpidellyt turvamiehiä, vaan poliisit päättivät ottaa kiinni tunnetuimpia antifasisteja.

Jo ennen Aleksein pidätystä oli viime helmikuussa pidätetty toinen Aleksei, Aleksei Olesinov. Hän oli jo neljä vuotta sitten joutunut vuodeksi vankilaan virallisesti yökerhon ovenkahvan rikkomisesta, vaikka paikan edustajat eivät esittäneet mitään korvausvaatimuksia.

Venäjällä ilmaiseen lakitukeen suostuminen on lähes varma passitus vankilaan, siispä Aleksein perhe päätti palkata hyvän, mutta kalliin asianajajan, jolla on kokemusta poliittisista jutuista. Se on kuitenkin kallista - jo heti alkuun on kerättävä 8000 euroa, ja oikeudenkäynnin loppuun mennessä tarvitaan vielä tuhansia euroja lisää.

Riippuu näistä rahoista, voiko Aleksei saada riippumattoman oikeudenkäynnin. Jos emme halua Aleksein perheen joutuvat vararikkoon, rahat pitäisi saada kokoon satunnaisten lahjoitusten avulla. Kansalaisjärjestöt ja säätiöt tuskin tulevat osallistumaan, koska Aleksei ei ole toimittaja eikä liberaalin valtavirtaopposition poliitikko.

Aleksein oikeusapua varten on aloitettu varainkeruukampanja, josta kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä Moskovan Anarkistiseen Mustaan Ristiin. http://wiki.avtonom.org/en/index.php/Donate. Tieto kampanjasta on jo levinnyt kansainvälisesti alakulttuuripiireissä, esimerkiksi Seven Seconds-yhtyeen Kevin lähetti tässä videossa terveisensä Sokratille:

"Kyllähän sitä voi kyseenalaistaa kaikkea, että miksi koulussa opetetaan sitä tai tätä. Miksi koulussa opetetaan seksuaalikasvatusta?" Piispainkokouksen teologinen sihteeri Jyri Komulainen vastaa, kun kysyn, miksi kouluissa pitää ylipäätään opettaa uskontoja.

Olemme sisäasiainministeriön yhteydessä toimiva Etnisten suhteiden neuvottelukunta ETNOn järjestämässä lounastapaamisessa, jonka otsikko on "Onko Koraanien polttaminen mahdollista myös Suomessa?" Tapahtumassa Komulainen, Suomen islamilaisen neuvoston Abdi-Hakim Yasin ja ETNOn asiantuntijat esittelevät erilaisia näkökulmia Suomeen, jossa pitää voida keskustella maahanmuutosta ja uskonnoista ilman perussuomalaiseksi ajatteluksi leimautunutta muukalaisvihaa.

Suomalainen toimittajakunta saa Komulaisen alustuksessa pyyhkeitä: liian maallistuneina me toimittajat emme ymmärrä uskontojen päälle, sotkemme uskonnon kulttuuriset ja poliittiset merkitykset.

Ei ole mitenkään uutta syyttää toimittajia väärien mielipiteiden levittämisestä, sitä mieltähän ovat niin monikulttuurista puolustavat kuin vastustavatkin tahot riippuen tietysti aina mediasta, jota luetaan. Esimerkiksi Voimaa on useasti moitittu kritiikittömästä suhtautumisesta islaminuskoisia kohtaan. Toisissa lehdissä pääsee sitten ääneen kritiikittömästi rasismiin suhtautuvat tahot.

Jyri Komulaisen mielestä uskonto elää uutta nousua. Hän sanoo luterilaisen kirkon keskeisten oppien olevan ihmisarvo ja vieraanvaraisuus, ja niihin pohjautuen monikulttuurinen sisaruksellinen elo on mahdollista monikulttuurisessa Suomessa. Tämä onnistuu siitä huolimatta, että lähes kaikilla uskontokunnilla on missio levittää juuri omaa uskontoaan oikeana.

Suhtautuminen uskontoon on varmasti murroksessa, vaikka suomalaisista 77,3 prosenttia yhä kuuluukin evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Etnisten suhteiden neuvottelukunnan varapuheenjohtaja-koulutusjohtaja Atanas Aleksovski kertoo, että hänen tyttärensä koulussa Tampereella 70 ekaluokkalaisesta 50:lle oli valittu elämänkatsomustieto uskonnon opetuksen sijaan.

Keskustelussa nousee esiin myös eri uskontotaustaisten ongelma: esimerkiksi islaminuskon opettajia ei ole koulutettu tarpeeksi, joten oman uskonnonopetuksen takaaminen kouluissa ei välttämättä toteudu. Eräs toimittaja kysyy, pitäisikö islaminuskoisille järjestää laajoilta kunta-alueilta keskitetysti omaa uskonnonopetusta ja muodostaa siten luokkia, joita yhdistäisi uskonnollinen tausta. Etnisten suhteiden neuvottelukunnan pääsihteeri Peter Kariuki huomauttaa, että tällä perusteella oltaisiin tekemässä varsin eriytyneitä luokkia ja lisäämässä segregaatiota kulttuurien kohtaaamisen sijaan.

Mutta miksi uskonnonopetus kuuluu peruskoulun opetusohjelmaan juuri siinä mielessä, että sitä ei voi "vääräuskoiselle" antaa? Miksei elämänkatsomustieto voisi olla se kaikille sopiva muoto opettaa erilaisista uskoista, hyvästä ja pahasta, oikein tekemisestä ja toivosta?

Jyri Komulaisen mukaan uskontoja ei pitäisi erottaa peruskoulun opetuksesta. Hän jopa pitää uskonnonopetuksen yhtä viikkotuntia liian vähäisenä määränä ja haluaisi lisätä sen ainakin kahteen. Kaiken kaikkiaan hän haluaa lisätä uskontojen välistä dialogia ja haluaisi Suvivirren laulamisen lisäksi kouluihin myös ramadanin vieton.

Mutta elämänkatsomustieto ei kelpaa uskonnonopetuksen vaihtoehdoksi Komulaisen mukaan, sillä se on "lähtökohdiltaan uskonnottomille, joita kristityt ja muslimit eivät ole". Mietin, että kyse on kuitenkin lapsista, joille uskonnon määrää vanhemmat. Tietynlainen uskonnottomuus ennen täysi-ikäisyyttä voisi maallistuneessa, seksuaalikasvatusta arvostavassa Suomessa olla ihan hyvä pohja kouluopetukselle.

Teimme 1960-luvun lopulla oikiksen opiskelijajärjestö Pykälän kanssa ekskursion Neuvostoliittoon, Leningradiin.

Kännissä oltiin, mutta muuten matka oli pelottava kokemus. Jouduimme lähes miliisin ryöstämiksi ja eräs naisopiskelija melkein raiskattiin. Opimme paljon ja suomut putosivat silmistämme.

Palatessamme ja Suomen rajan ylittäessämme koko bussi huusi yhteen ääneen: Suomi, Suomi!!

Seuraavana päivänä luennon jälkeen menin kokoomuksen Vuorikadun toimistoon ja pyysin saada liittyä kokoomuksen jäseneksi. "Miksi?" minulta kysyttiin. "Palasin eilen Leningradista." "Ymmärrän."

Niihin aikoihin ilmestyi ruotsalaisen Kurt Samuelssonin Kirottu pääoma (Det födömda kapitalet). Se oli puheenvuoro 1960-luvulla alkaneeseen keskusteluun talousjärjestelmien paremmuudesta: kapitalistinen vai marxilainen. Siitä tuli minun Pieni punainen kirja.

Opiskelijapiireissä oli menossa hillitön vasemmistolaisbuumi. Muuten ihan jees, mutta tietynlainen älyllinen sokeus ja uskonnollinen hurmoshenkisyys ärsyttivät minua. Sittemmin monet silloiset fanaatikot ovat käännelleet takkejaan tiuhaan tahtiin. Kuluneimpia rotseja saa tänään Fidan kirpparilta kaksi kappaletta eurolla.

Voima-lehden toimituksessa muistetaan kokoomustaustani.

"Mikään vasemmisto/viherpiipertäjä-lehti! Meillä on täällä toimittajia kaikista puolueista – kokoomuksestakin", toimitusjohtaja sanoo puhelimeen. Sen jälkeen kun kasvatin parran, päätoimittaja on nimitellyt "kokoomushipiksi". No, pojat ovat poikia...

Tässä kuussa Suomessa on esiintynyt eurooppalaisen nykyjazzin kärkikastiin kuuluva Das Kapital. Siihen kuuluvat saksalaisfonisti Daniel Erdmann, tanskalaiskitaristi Hasse Poulsen ja ranskalaisrumpali Edward Perraud. Ryhmä on yhteiskunnallisesti suuntautunut.

Yhtyeeen uusin julkaisu Conflicts & Conclusions keskittyy saksalaisen säveltäjäsuuruuden Hanns Eislerin tuotantoon ja se on kovaa kamaa jo muualla Euroopassa.

Natsihallintoa Saksasta 1930-luvulla Moskovan kautta New Yorkiin paennut Eisler karkotettiin seuraavalla vuosikymmenellä kahden päivän varoitusajalla takaisin Berliiniin, missä säveltäjän ongelmat vallanpitäjien kanssa jatkuivat.

Das Kapital esiintyy vielä kaksi kertaa Suomessa: tänään 17.4. kello 19 Turun seudun musiikkiopistolla ja huomenna Helsingin Juttutuvassa. Nyt täytyy kyllä oikein selvittää mitä nämä ovat miehiään. Turkuun en voi lähteä, koska en ole mikään kapitalisti. Sen sijaan Juttikselle menen snagoineni ja otan siellä eteeni Famous Grousen, koska se on juomani siinä mestassa.

Muistan Mäksän pihapeleistä, jotka jatkuivat tuntikausia. Kohtaamisemme lähiön asfalttipihalla olivat alkukantaisia. Rankkasade piiskasi kymmenvuotiaita kehojamme, kun yritimme suhoa harmaaksi värjääntynyttä, rikkinäisenä särisevää sählypalloa collegepaitojen ja lippisten merkkaamiin maaleihin. Testosteronin haju olisi varmasti leijaillut naapurustoon saakka, jos elimistömme olisivat tuottaneet hormoneja.

“Mä haluun olla Päällikkö!” Mäksä toitotti aina ennen pelien alkua. Helsingin IFK oli juuri voittanut Suomen mestaruuden, ja joukkueen nuori johtotähti Olli “Päällikkö” Jokinen oli kova sana itähelsinkiläisten lähiölasten keskuudessa. Mäksä oli erityisen ylpeä syntymäpäivälahjaksi saamastaan mailasta, jossa oli kiiltävä etiketti. Se kädessään hän viipotti perässäni pitkin pihaa. Usein hän kaatui ja ruhjoi polvensa verille, mutta se ei menoa hidastanut. “Päällikkö taistelee itsensä ylös”, hän selosti Antero Mertarantaa matkien.

Mäksä ei koskaan voittanut minua. Ei kertaakaan. Hänen uskonsa ei kuitenkaan horjunut. Kun hän yömyöhään saapui housut riekaleina ja paita läpimärkänä kotiin, hänen äitinsä odotti keittiössä lämpimän ruokalautasen kanssa. Mutustellessaan prinssinakkejaan Mäksä kertoi äidilleen sotatarinan: “Äiti, musta tulee isona seuraava Päällikkö. Tein taas joukkueeni kaikki maalit”, hän sanaili ylpeänä. Hän oli ollut joukkueensa ainoa pelaaja 10–2-tappioon päättyneessä pihapelissä.

Aika kului nopeasti, ja kultaiset pihapelivuodet jäivät taakse. Mäksä pelasi yläasteikäisenä lätkää paikallisessa juniorijoukkueessa, mutta hänet pudotettiin joukkueesta, koska hän oli liian huono. Mäksä ei liioin ollut terävin kynä penaalissa. Hänen keskiarvonsa ei riittänyt lukioon, joten tie vei ammattikouluun. Unelma Päällikköydestä ei kuitenkaan kuollut.

Amisvuosina Mäksän unelma nosti päätään pienissä erissä. Eräissä kotibileissä hän pisti reiän oluttölkin pohjaan ja tyhjensi sen kautta tölkin sisällön ykkösellä. “Jäbähän on ihan päällikkö”, Andy huudahti ja hakkasi kädellä seinää. Mäksän hymy ulottui pulisonkeihin asti.

Jätettyään ammattikoulun kesken Mäksä aloitti työt maalitehtaalla. Hänen työnkuvansa oli maalipurkkien asetteleminen liukuhihnalle. Kun hän 12-tuntisen työpäivänsä jälkeen raahautui hiestä märkänä ja vaatteet maalitahroissa kotiin, hänen kihlattunsa Sirkka odotti häntä keittiössä lämpimän ruokalautasen kanssa. Mutustellessaan uunimakkaroitaan Mäksä kertoi Sirkalle työpäivästään: “Oon ihan varma, että musta tulee vielä Päällikkö. Tänäänkin hoidin kaikki osastoni maalit”, Mäksä sanaili ylpeänä. Hän oli neonvihreiden maalien hihnaosaston ainoa työntekijä.

En nähnyt Mäksää vuosiin. Hän uppoutui työelämän syövereihin ja teki seitsemänpäiväistä viikkoa. Kerron Mäksän tarinan nyt siksi, että presidentinvaalien toisen kierroksen iltana törmäsin häneen kaupungilla. Hän oli kolmen häntä selkeästi vanhemman ystävänsä kanssa juhlatunnelmissa. “Se on siinä, den glider in!” he julistivat avatut skumppapullot käsissään. Mäksä oli pukeutunut kiiltävään mittatilauspukuun, ja hänen tukkansa oli sliipattu taakse sellaisella määrällä geeliä, että hänen päänsäkin kiilsi.

“Moro Mäksä”, huikkasin hänelle. Hän pysähtyi katsomaan minua ja naurahti. “Tota nimeä en ookaan kuullu vähään aikaan”, hän sanoi. Sitten hän ojensi kätensä kätelläkseen minua. “Jari Mäkelä, Kirkkonummen yksikön neonvihreiden maalien osaston liukuhihnaPäällikkö. Hauska tavata. Sain katsos ylennyksen puoli vuotta sitten”, hän kertoi ja suoristi kultaista kravattiaan.

Onnittelin Mäksää ja kysyin, millaista esimiehen työ on ollut. Mäksä mietti hetken. “Niin siis... Ei minulla varsinaisesti alaisia ole. Olen vastuussa siitä, että maalit menevät hihnalle oikein.” Nyökkäsin ja tiedustelin, miten hänen työnkuvansa oli muuttunut ylennyksen jälkeen. “Onhan se toki muuttunut paljon. En nyt haluaisi mitenkään tässä tehdä itsestäni numeroa, mutta kyllähän siitä parinsadan palkankorotus ja työsuhdeauto napsahtivat”, Mäksä sanoi vaatimattomasti. Hänen ystävänsä nyökyttelivät hyväksyvästi hänen vierellään.

Sen jälkeen kolme miestä, jotka olivat myös sonnustautuneet pukuihin, esittäytyivät vuorotellen. “Martti Laaksonen, McDonald’sin Kurkimäen yksikön saniteettiosastoJohtaja”, päälaelta kaljuuntunut mies sanoi ja puristi kättäni. Hän kertoi yksin vastaavansa siitä, että kyseisen yksikön saniteettitilojen keskimääräinen puhtaustaso täyttää EU:n asettamat standardit.

Toinen miehistä otti askeleen eteenpäin, mutta ei vaivautunut kättelemään. “Arsi ‘Ässä’ Napander, Jyskin Martinlaakson yksikön lankapuhelinVastaava”, hän sanoi ja nyökäytti päätään itsevarman kevyesti. Kolmas miehistä asetteli kultakelloaan hetken ja kätteli sitten minut pikaisesti. “Kaitsu Ahlström, Päällikköyhdistyksen varaPäällikkö.”

Miehillä näytti olevan kiire. Kysyin Mäksältä, minne he olivat menossa, sillä olin itse tekemistä vailla. Kysymykseni sai Mäksän vaivaantuneeksi. “Kuule, Muhonen. Mä luulen, että sulla ei ole hirveästi yhteistä puhuttavaa meidän kanssa. Me ollaan nykyisin ehkä vähän, tiiätkö, eri leveleillä. Jos ymmärrät.”

Jäin katsomaan heidän loittoneviaan selkiään ihaillen. Tuhansien järvien maa ei pysyisi pystyssä ilman kymmeniätuhansia Päälliköitä, Johtajia ja Vastaavia, joilla ei aina ole edes alaisia apunaan. Mäksä on yksi niistä, jotka ovat raakaa duunia painamalla raivanneet tiensä vaatimattomista oloista lähiöiden asfaltin pinnasta arvostettuun huippuasemaan. Hän elää suomalaista unelmaa.

***

Pyydän anteeksi jokaiselta, joka jaksoi kahlata tarinan loppuun, sillä se ei oikeasti ole tositarina. Kehitin Mäksän vain saadakseni aikaan näppärän kolumnin. Kilpailu tittelimaailmassa on kovaa. Jos haluan koskaan tulla liukuhihnakolumniPäälliköksi, minun on pelattava korkeilla panoksilla.

AZENO! LEPOO!

Minä olen korpraali Muhonen, eli todistetusti ihan helvetin kova jätkä. Puolet vuodesta 2010 tuli ryynättyä metsässä sellaista kyytiä, että natsathan siitä napsahti. Nyt sitten kirjoittelen kommarilehteen. Voin siis luontevasti sekä ampua ryssän että selittää punkkulasi kädessä, kuinka Marxin ajatus oli kyllä kaunis, mutta kun ihmisen ahneus ja diktatuuri ja suunnitelmatalous ja lässynlässynlää.

Suurena sotasankarina ja armoitettuna ajattelija-kynäniekkana olen juuri oikea henkilö pitämään teille kotiuttamispuheen tänä talvisen kauniina huhtikuun päivänä. Aloitetaan teistä, jotka kotiudutte tänään yhdeksän kuukauden sotaleikeistä.

ASSNTO! Miehet! Olette viimeiset yhdeksän kuukautta lähes niin noloja, kuin ihminen vain voi olla. Ensin olette itkeneet, kuinka perseestä armeijassa on ja kuinka teillä on rankempaa kuin kaikissa muissa maailman varuskunnissa. Alkujärkytyksen jälkeen olette alkaneet nauraa alikersanttien sukupolvelta toiselle kiertäville vitseille, joita he piinkovina mutta ratkiriemukkaina alikersanttismiehinä kertovat ominaan.

Parin kuukauden jälkeen olette bondanneet tupalaistenne kanssa friends forever -tyyppisesti ja käyttäneet viikonloppulomat niiden samojen kuulapäiden kanssa hummaamiseen. Kaikille muillekin olette puhuneet vain siitä, kuinka leirit ovat rankkoja ja pakkisafka pahaa. Ihan kuin ketään oikeasti kiinnostaisi pirun vertaa. Kaikista eniten ovat kärsineet tyttöystävänne, jotka ovat perjantaisin saaneet luoksensa kiimaisen otuksen, joka puolen minuutin aktin jälkeen hakee jääkaapista oluen ja kertoo hihittäen, kuinka Mäkinen hitto kusi pakkiin ja alikki movetti niin perkeleesti ja perä jää.

Viimeisen kuukauden aikana olette olleet ennätyksellisen noloja. "Näil aamuil saa jo gonahtaa ollaan niin vitun gonahtaneita ettei tehä mitään vähän cool eiks joo?" Joo. Ja vielä coolimpia ovat olleet kännykällä Facebookiin naputtelemanne "TJ 13 vähiin käy huomen vika metsä leiri yö XD"-statuspäivityksenne. Oletteko koskaan ihmetelleet, miksi kukaan ei ole kommentoinut niihin mitään?

Tänään kaikki huipentuu. Olette tulevan viikonlopun ajan luultavasti Suomen noloimmat ihmiset. Ensin kuljeskelette kaupungilla kaljat kädessä sormianne puhallellen ja toisianne halaillen, kunnes lopulta kähmitte umpijurrissa Baarikärpäsen tanssilattialla 17-vuotiaiden blondien pyllyjä. Raahaatte puoliväkisin jonkun kotiin, mutta ette humalatilaltanne saa seisomaan, vaan kusette lakanoihin ja oksennatte tytön päälle. Ja huomenna sama uusiksi. Ja ylihuomenna.

Mutta miehet, älkäät huoliko! Siviilissä päivät ja viikot kuluvat nopeasti, ja pian huomaatte, että uusi sukupolvi on jo ottanut paikkanne nolouden soihdunkantajina. Suuri osa teistä on toki edelleenkin ihmisinä melko noloja, mutta se onkin jo enemmän geenipuolen juttuja. Pahimmassa tapauksessa muistelette Mäkisen ja Jantusen kanssa pakkiinkusemisseikkailuitanne lähikapakassa vielä 30 vuoden päästäkin. Se ei ole enää edes noloa. Se on surullista.

Ei muuta teille. Komppania! SIVIILIIN – POISTU!

Siviilispalvelusmiehet! AaaaaaZENO! Kyllä, juuri te nurkassa kyhjottävät silmälasipäiset, ruutupaitaan sonnustatuneet luikut, jotka kuvittelette yllä kuvatut inttijanarit nolouden ylivoimaisiksi uranuurtajiksi. Vaikka he toki antavatkin teille kovan vastuksen, niin kyllä te vaan silti voiton viette.

"No miks mä käyttäisin puoli vuotta mun nuoruudesta johonki sellaseen naurettavaan larppaukseen, jolla ei ole mitään relevanttia funktiota nyky-yhteiskunnassa?" Ai jumpe. Sinähän se fiksu poika olet, kun olet noin hienon argumentin osannut kehitellä, ja vielä oikein kahden sivistyssanan kera! Kukaan muu ei varmaan olekaan kyennyt noin syvällisesti asiaa ajattelemaan.

Teette toki todella arvokasta työtä siellä ala-asteiden vaksinkopeissa. On suuri palvelus yhteiskunnalle, että käytätte päivänne litkien kahvia ja lukien Platonia ja Baudelairea kehittääksenne jo muutenkin ylivertaista älykkyyttänne. Viikonloppuisin sitten polttelette ponnaripäisten protukavereidenne kanssa rauhanpiippua ja päivittelette, kuinka asepalvelus on epätasa-arvoinen jäänne, jolla ei edes olisi mitään virkaa oikeassa sotatilanteessa. Tiedätte toki sodasta ja maailmanpolitiikasta kaiken mahdollisen, koska olette lukeneet melkein joka aamu Hesaria ja käyneet yhtenä kesänä Euroopassa reilaamassa.

Selitätte varmaan vaikka loppuelämänne rauhasta, tasa-arvosta ja kansantalouden lovista vain peittääksenne totuuden, jota ette pysty myöntämään edes itsellenne: olette niin säälittäviä, fyysisesti ja sosiaalisesti rajoittuneita vätyksiä, ettette kestäisi armeijassa viikkoakaan. Te olette aivan käsittämättömän noloa porukkaa. Pelastakaa kasvoistanne se, mitä pelastettavissa on, ja myöntäkää totuus. Naurakaa muiden kanssa itsellenne, sillä se ihan aidosti helpottaa. Itseironian tarjoama rautahaarniska on lähes läpäisemätön. Kokeiltu on.

Siihen asti... Siviilipalvelusmies! ITSEESI – MENE!