●Eurooppalaisten sydän sykkii Kreikassa

Elämänsä loppupuolella psykoanalyysin isä Sigmund Freud kysyi kuuluisan kysymyksensä – Was will das Weib? Mitä nainen haluaa? – myöntäen näin hämmennyksensä naisen arvoituksellisen seksuaalisuuden edessä. Nyt valloillaan on vastaavaa hämmennys: Mitä Eurooppa haluaa?

Te kreikkalaiset asetatte tämän kysymyksen Euroopalle, koska te tiedätte, mitä haluatte. Te haluatte Aléxis Tsíprasin [Syrizan johtajan] pääministeriksi. Eurooppa sen sijaan ei tiedä, mitä se haluaa. Eurooppalaisten valtioiden ja median suhtautumistapa Kreikan tämänhetkisiin tapahtumiin osoittaa mielestäni parhaiten sen, millaisen Euroopan ne haluavat: onko se uusliberalistinen Eurooppa, kansallisvaltioihin eristäytynyt Eurooppa, vaiko jotain muuta.

Kriitikot esittävät Syrizan olevan uhka Euroopalle, mutta päinvastoin Syriza on Euroopan ainoa mahdollisuus. Kaukana uhkasta se tarjoaa Euroopalle mahdollisuuden vapautua omasta jämähtäneisyydestään ja löytää uuden tien.

Esseessään Notes Towards the Definition of Culture suuri konservatiivirunoilija T. S. Eliot huomautti olevan hetkiä, jolloin ainoa valinta on kerettiläisyyden ja uskosta luopumisen välillä. Toisin sanoen on hetkiä, jolloin ainoa keino pitäytyä uskossa on tehdä opillinen pesäero valtaperinteeseen.

Tämä on tilanne Euroopassa. Vain uusi harhaoppi, jota Syriza nyt edustaa, voi pelastaa sen, mitä eurooppalaisessa perinteessä on pelastamisen arvoista: demokratian, ihmisuskon, tasa-arvon ja solidaarisuuden. Mikäli Syriza onnistutaan lyömään, voittajana on aasialaisten arvojen Eurooppa. Aasialaisilla arvoilla ei tietenkään ole mitään tekemistä itse Aasian kanssa, vaan ne liittyvät yksinomaan nykypäivän kapitalismin ilmeiseen taipumuksen rajoittaa demokratiaa.

Syrizalta sanotaan puuttuvan tarvittava kokemus hallitsemisesta. Olen tästä samaa mieltä. Siltä puuttuu lähes täysin kokemus siitä, kuinka maa ajetaan huijaamalla ja varastamalla konkurssiin. Tämä johtaa meidät eurooppalaisen valtaeliitin harjoittaman politiikan naurettavuuteen. He saarnaavat oppia verojen maksamisesta, vastustavat kreikkalaista klientelismiä – ja laittavat kaiken toivonsa niiden kahden puolueen muodostamaan koalitioon, jotka koko klientelismin Kreikkaan istuttivat.

Kansainvälisen valuuttarahaston pääjohtaja Christine Lagarde totesi hiljattain, että hän tuntee enemmän sympatiaa Nigerin köyhiä kuin kreikkalaisia kohtaan, ja neuvoi jälkimmäisiä maksamaan itse veronsa – joita, kuten jokunen päivä sitten kuulin, hänen ei itse tarvitse maksaa. Kuten kaikki liberaalit ihmisystävät, hänkin pitää voimattomista köyhistä, jotka käyttäytyvät uhrin tavoin, herättävät sympatiamme ja antavat meille mahdollisuuden hyväntekeväisyyteen. Teidän kreikkalaisten kanssa ongelmana on, että te kyllä kärsitte, mutta te ette silti ole passiivisia uhreja. Te haluatte ja vaaditte järjestäytymistä, tukea taistelullenne.

Syrizaa syytetään vasemmistolaisten harhakuvitelmien levittämisestä, mutta varsinaisesti mielikuvituksen tuotetta ovat Brysselin ajamat säästösuunnitelmat. Jokainen tietää, että ne ovat fiktiota. Kreikan valtio ei ikinä selviä niiden avulla veloistaan. Eurooppalaisien suunnitelmien perustana oleva rahoitushuollon turvaaminen on ilmiselvää hölynpölyä, joka kuitenkin jää oudon kollektiivisen teeskentelyn eleen tähden kaikilta huomaamatta.

Miksi Bryssel määrää teille näitä toimenpiteitä? Niiden todellisena tavoitteena on pelastaa Kreikan sijaan eurooppalaiset pankit. Toimenpiteitä ei esitetä poliittisiin valintoihin perustuvina päätöksinä vaan neutraalin talouslogiikan asettamina välttämättömyyksinä: jos haluamme taloutemme tasapainoon, meidän täytyy yksinkertaisesti niellä kitkerää lääkettä. Tai sitten lausutaan tautologisia latteuksia, sananlaskuja tyyliin: "ei voi tuhlata enempää kuin tuottaa". Näin siitä huolimatta, että amerikkalaiset pankit ja Yhdysvallat yleensä ovat vuosikymmenet todistaneet, että se on täysin mahdollista.

Havainnollistaakseen säästösuunnitelmien virheellisyyttä taloustieteilijä Paul Krugman on usein verrannut niitä keskiaikaiseen suoneniskentään. Se on mukava metafora, jota pitäisi kuitenkin radikalisoida pidemmälle. Eurooppalaiset finanssilääkärit, jotka eivät itse ole varmoja kuinka hoito tepsii, käyttävät teitä koekaniineina. He laskevat ulos teidän vertanne, eivät omien maittensa. Suuret saksalais- ja ranskalaispankit taasen saavat suoneniskennän sijaan mittavia verensiirtoja.

Onko Syriza siis todella joukko vaarallisia ekstremistejä? Ei. Syriza tuo muassaan pragmaattista järkevyyttä ja siivoa muiden tekemät sotkut. Vaarallisia uneksijoita ovat ne, jotka laativat noita säästösuunnitelmia. Todellisia uneksijoita ovat ne, jotka ajattelevat, että kaikki voi muutamin kosmeettisin muutoksin jatkua loputtomiin.

Te Syrizassa ette ole uneksijoita. Te olette heräämishetki painajaiseksi muuttuvan unen keskellä. Te ette tuhoa mitään, vaan reagoitte siihen, että järjestelmä on tuhoamassa itse itsensä.

Jokainen tuntee klassisen kohtauksen piirretyistä, Tomista ja Jerrystä ynnä muista, jossa kissa saavuttaa jyrkänteen reunan, mutta jatkaa menoaan siitä huolimatta, että sen jalkojen alla ei ole enää maata. Se alkaa pudota vasta siinä vaiheessa, kun se katsoo alas ja näkee, että siellä on vain tyhjää. Tämä on se, minkä te teette: käskette vallanpitäjiä katsomaan alas. Ja sitten, A-A-AAAH!, he putoavat.

Kreikan poliittinen kartta on esimerkillisen selkeä. Sen keskellä on yksi suuri puolue, jolla on kaksi siipeä: vasen ja oikea, Panhelleeninen sosialistinen liike eli Pasok ja Uusi demokratia. Se on kuin kolajuoma: Coca Cola vai Pepsi – yhdentekevä valinta. Kyseisen puolueen todellinen nimi on, kun yhdistämme Pasokin ja Uuden demokratian, nähdäkseni jotain sellaista kuin UHLDV – Uusi hellenistinen liike demokratiaa vastaan.

Toki kyseinen suurpuolue esittää olevansa demokratian puolella, mutta minä väitän sen ajavan kofeiinitonta demokratiaa: kahvia ilman kofeiinia, olutta ilman alkoholia, jäätelöä vailla sokeria. He haluavat demokratiaa, mutta sellaista, jossa ihmiset todellisten valintojen sijaan tekevät ainoastaan sen, mitä asiantuntijat käskevät. He haluavat kyllä demokraattista keskustelua, mutta sellaista kuin Platonin myöhäisissä dialogeissa – josta kyllä minäkin pidän. Niissä yksi kaveri puhuu koko ajan ja toiset sanovat kymmenen minuutin välein jotain sellaista kuin "kautta Zeuksen, niin se on".

Ja sitten on poikkeus: Syriza, todellinen ihme. Radikaali vasemmistoliike, joka astui pois marginaalisen vastarinnan mukavasta positiosta ja rohkeasti ilmaisi valmiutensa ottaa vallan haltuunsa. Tästä syystä teitä on rangaistava.

Bill Frezza – mitättömyys, joskin ideologisesti tärkeä sellainen – kirjoitti taannoin Forbes-lehteen artikkelin otsikolla Give Greece What It Deserves: Communism. Siitä lyhyt lainaus: "Maailma tarvitsee – jotta emme unohtaisi – ajankohtaisen esimerkin kommunismista käytännössä. Mikä olisi parempi ehdokas kuin Kreikka? [...] Heittäkää heidät ulos Euroopan unionista, katkaiskaa ilmaisten eurojen virta ja antakaa heille takaisin painolevyt vanhoja drakmoja varten. Sitten vain jäädään seuraamaan parin sukupolven ajaksi." Toisin sanoen Kreikkaa pitäisi esimerkinomaisesti rangaista, jotta houkutus kriisin radikaaliin vasemmistolaiseen ratkaisuun saataisiin tukahdutettua lopullisesti.

Tiedän, että Syrizan tehtävä on liki mahdoton. Syriza ei ole äärivasemmistolaista mielenvikaisuutta, vaan käytännöllisen järjen ääni, joka käy markkinaideologian hulluutta vastaan. Tästä syystä teidän pitäisi mielestäni täällä Kreikassa välttää halpa-arvoista nationalismia – kaikkea sellaista puhetta, kuinka saksalaiset haluavat jälleen miehittää maan, tuhota teidät ja niin pois päin. Ensimmäinen tehtävänne on muuttaa asioita täällä. Syriza joutuu tekemään työn, jonka toisten olisi pitänyt tehdä: rakentamaan paremman, modernin ja toimivan valtion, sekä siivoamaan valtiokoneiston klientelismistä. Se on kova urakka eikä siinä ole mitään innostavaa. Se on hidas, raskas ja pitkäveteinen työ.

Teidän näennäisradikaalit kriitikkonne väittävät, että tilanne ei ole vielä kypsä todelliselle yhteiskunnalliselle muutokselle. Tällä hetkellä vallan ottaminen ainoastaan auttaisi järjestelmää vahvistamalla sitä entisestään. Mikäli oikein ymmärsin, näin väittää kansan puolueena esiintyvä Kreikan kommunistinen puolue. Pohjimmiltaan se on niiden ihmisten puolue, jotka ovat edelleen elossa vain, koska unohtivat kuolla.

On totta, että poliittinen eliittinne osoitti selvän kyvyttömyytensä hallita. Koskaan ei kuitenkaan tule hetkeä, jolloin tilanne olisi täysin oikea muutokselle. Jos odotetaan oikeata hetkeä, sitä ei koskaan tule. Tapahtumiin puuttuminen on aina ennenaikaista.

Joten teidän on tehtävä valinta: joko odottelette rauhassa seuraillen yhteiskunnan hajoamista, kuten jotkut toiset vasemmistopuolueet ehdottavat, tai sitten puututte sankarillisesti asioiden kulkuun tiedostaen täysin tilanteen vaikean luonteen. Ja Syriza on tehnyt oikean ratkaisun.

Kriitikkonne – ja nyt haluan sanoa jotain todella vakavaa – he vihaavat teitä, koska luullakseni he tietävät sisimmässään, että teillä on rohkeus olla vapaita ja toimia vapaiden ihmisten tavoin. Julkisuuden valokeilassa ollessanne teitä seuraavat silmäparit ymmärtävät vähintään ohimenevän hetkisen ajan, että te tarjoatte heille vapautta, että te uskallatte tehdä jotain, mistä myös he uneksivat. Tämän hetken he ovat vapaita yhdessä teidän kanssanne. Mutta kyse on vain hetkestä, ja pelko palaa pian takaisin. He vihaavat teitä taas, koska pelkäävät omaa vapauttaan.

Mikä siis on valinta, jonka kreikkalaiset kohtaavat kesäkuun 17. päivä? On syytä pitää mielessä paradoksi, johon vapaus äänestää demokraattisissa yhteiskunnissamme nojaa. Valinta on vapaa sillä ehdolla että se on oikea. Väärää valintaa – kuten vaikkapa Irlannin ääntä Euroopan perustuslakia vastaan – pidetään virheenä. Ja kuten tiedätte, äänestys uusitaan, jotta ihmisiä voidaan valistaa oikean valinnan tekemiseksi. Tämä on syy eurooppalaisen valtaeliitin paniikille. He katsovat, että te ette ehkä ansaitse vapauttanne, koska vaarana on, että tekemänne valinta on väärä – heidän näkökulmastaan.

Ernst Lubitchin komediaklassikossa, Ninotchkassa, on mainio vitsi, jossa sankari menee kahvilaan ja tilaa kahvin ilman kermaa. Tarjoilija vastaa hänelle: "Olen pahoillani, mutta meiltä on kerma loppu. On vain maitoa. Voinko tuoda kahvin ilman maitoa?" Molemmissa tapauksissa saadaan siis pelkkää kahvia, mutta uskoakseni vitsissä on tiettyä todenperää: myös negaatiolla on merkityksensä. Kahvi ilman kermaa ei ole sama asia kuin kahvi ilman maitoa.

Teidän pulmanne on tällä hetkellä vastaava. Tilanne on hankala: tulossa on jonkinlaisia säästötoimia, mutta onko kyse säästökahvista ilman kermaa vai ilman maitoa? Eurooppalainen valtaeliitti huijaa tässä kohtaa. Se käyttäytyy ikään kuin tulossa olisi säästökahvi ilman kermaa eli raadantanne hedelmät eivät hyödytä pelkästään eurooppalaisia pankkeja. Mutta käytännössä he tarjoilevat kahvin ilman maitoa: te ette ole niitä, jotka uhrauksista ja raadannastanne hyötyvät.

Peloponnesoksen eteläosassa, Manin tietämissä – olen itse käynyt siellä, joten tiedän – on edelleen itkijänaisia, joita palkataan itkemään hautajaisiin. He hoitavat spektaakkelin vainajan sukulaisten puolesta. Tässä ei kuitenkaan ole mitään primitiivistä. Kehittyneissä yhteiskunnissamme me toimimme täsmälleen samoin. Ajatellaanpa erästä mainiota keksintöä, mielestäni ehkä suurinta lahjaa, jonka Amerikka on suonut maailman kulttuurille eli niin kutsuttua taustanaurua, joka on osa tv-ohjelmien ääniraitaa. Tullaan illalla kotiin väsyneenä, laitetaan televisio päälle – jokin typerä sarja, kuten Cheers tai Frendit – ja sitten vaan istutaan ja tv hoitaa jopa nauramisen. Ikävä kyllä se toimii. Tämän vallanpitäjät, eurooppalainen valtaeliitti, haluaa nähdä: ei pelkästään kreikkalaisia vaan meidät kaikki tuijottamassa kuvaruudusta, kuinka toiset hoitavat unelmoinnin, itkemisen ja nauramisen.

Mainio, joskin alkuperältään epämääräinen anekdootti, kertoo kuinka Saksan ja Itävallan sotilaspäämajat vaihtoivat sähkeitä keskellä ensimmäistä maailmansotaa. Saksalaiset lähettivät viestin itävaltalaisille: "Täällä meidän puolellamme rintamaa tilanne on vakava, mutta ei katastrofaalinen". Itävaltalaiset vastasivat: "Meille tilanne on katastrofaalinen, mutta ei vakava". Tämä on ero Syrizan ja muiden välillä. Muille tilanne on katastrofaalinen, mutta ei vakava. Kaikki menee tavalliseen mallinsa. Syrizalle tilanne taasen on vakava, vaikkakaan ei katastrofaalinen, sillä pelon tilalle on astuva rohkeus ja toivo.

Se mikä teillä on edessänne on – Beatlesin vanhan kappaleen nimeä lainatakseni: A long and winding road – pitkä ja mutkikas tie. Kun vuosikymmeniä sitten kylmä sota uhkasi räjähtää kuumaksi, John Lennon kirjoitti laulun, jonka muistatte, mikäli olette tarpeeksi vanhoja: All we are saying, is give peace a chance. Tänään haluaisin kuulla uuden laulun ympäri Eurooppa: All we are saying, is give Greece a chance – antakaa Kreikalle mahdollisuus.

Sallikaa minun lopettaa viittauksella yhteen suurimmista, ellei jopa suurimpaan klassisista tragedioistanne eli Antigoneen: älkää taistelko taisteluja, jotka eivät ole omianne. Millainen olisi minusta ihanteellinen Antigone? Meillä on siis Antigone ja Kreon. Jos minulta kysytte, molemmat ovat vain hallitsevan luokan eri lahkoja, vähän niin kuin Pasok ja Uusi demokratia. Minun Antigone-versiossani haluaisin nähdä, kuinka kahden kuninkaallisen perheen edustajan taistellessa ja romuttaessa valtakunnan kuoro, kansan ääni, ylittäisi typerään kommentaattorin roolinsa ja astuisi viisauksien toistamisen sijaan esiin perustaen jonkinlaisen kansanvallan julkisen komitean, joka pidätyttäisi Kreonin ja Antigoneen, ja loisi perustan kansanvallalle.

Antakaa minun vielä lopuksi esittää yksi henkilökohtaisen tason huomautus.

Vihaan perinteistä älymystövasemmistolaisuutta, joka pitää vallankumouksesta, joskin sellaisesta, joka tapahtuu jossain kaukana, jotta samalla kun heidän sydämensä sykkii sille, he voivat rauhassa jatkaa nykyisiä uriaan. Minäkin muistan sen nuoruudestani: mitä kauempana, sen parempi. Vietnam, Kuuba, nykyään ehkä Venezuela. Mutta te olette täällä, ja sitä minä ihailen. Ette pelkää osallistua epätoivoiseen tilanteeseen, vaikka tiedättekin, että kaikki todennäköisyys on teitä vastaan. Sitä minä ihailen.

On olemassa periaatteellista opportunismia, periaatteiden opportunismia. Kun sanotaan, että tilanne on menetetty ja että emme voi enää tehdä mitään, koska pettäisimme muuten periaatteemme. Tämä näyttää periaatteelliselta näkökannalta, mutta todellisuudessa se on opportunismin äärimuoto.

Ja Syriza on ainutlaatuinen tapaus: ulkoparlamentaarinen vasemmisto, joka tyypillisesti välittää enemmän jonkun rikollisen ihmisoikeuksien loukkaamisesta kuin siitä, että tuhannet kuolevat, on kerännyt rohkeutensa tehdä jotain.

Katso video Žižekin puheesta täältä.

Puheen englannista käänsi Jouko Kellari.