●Kirjallisuutta mahdollisille lukijoille

Onko suomalainen romaanikirjallisuus tylsää? Kaipaatko vaihtelua koivuklapiin, Jari Tervoon, Anja Snellmaniin, Iijoen imuun? Jos kaipaat, ilahdut: jännää on tekeillä.

Mahdollisen kirjallisuuden Seuran vuosikirjan 2012 avaa Mariaana Fieandt-Jäntin katkelma romaanista IGNIS SACER (Varjokuva Suomesta). “Kirjoittaa läikkien ja haituvien sekaan R U U S U antaa nimen itselleen. Mutta hämärässä U upposi napaan. Sormelle napa on märkä ja lämmin. Siellä ei tunnu U:ta. Soosia. U on mennyttä kirjainta. Onko se likaa? On paljon likaisia asioita. S UR U ”. Fieandt-Jäntin kirjoitus leikkii kirjaimilla, upottaa niitä lihalliseen todellisuuteen.

Kun Jäntti julkaisi kokeellisen, kulttimaineeseen nousseen romaaninsa Amorfiaana (1986), lehdistö kiinnostui hänestä. Julkisuutta tuli paljon ja kirjailija vetäytyi. Nyt, kun Mahdollisen Kirjallisuuden Seura julistaa uudistavansa suomalaista proosaa ja proosakeskustelua, keltainen lehdistö vaikenee.

Vuonna 2010 kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti Nuori Voima -lehteen artikkelin. “Puhutaanpas proosaa!”, hän houkutteli. Kotimaisessa proosakirjallisuudessa tapahtui hänen mukaansa paljon kiinnostavaa, mutta se ei päässyt esille, koska prosaistit eivät osaa puhua omasta taiteestaan. He vain väsäävät kirjoja.

Saman vuoden lopulla kolahti valittujen kirjallisuusihmisten sähköpostilaatikkoihin viesti, jossa Lindstedt yhdessä kollegansa Markku Eskelisen kanssa kutsui porukkaa koolle keskustelemaan proosakirjallisuudesta. Mahdollisen Kirjallisuuden Seura oli syntynyt.

Toukokuussa 2012 Helsingissä järjestettiin kolmipäiväinen proosakonferenssi yhteistyössä akateemisten tahojen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa, julkaisiin Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran vuosikirja 2012 ja jaettiin kirjallisuuspalkinto.

Lindstedt sanoo, että mukaan seuraan haluttiin kutsua mahdollisimman monimuotoinen joukko proosan kysymyksistä kiinnostuneita. Varsin monen kutsutun tausta on kuitenkin helsinkiläisissä kirjallisuuspiireissä, kuten Nuoren Voiman Liitossa, ja useimmat ovat akateemisia kirjallisuuden asiantuntijoita. Viimeistään vuosikirjan takaosan kirjoittajaesittelyt jyräävät lukijan taiteellisella ja tieteellisellä asiantuntemuksella ja statuksella. MKS:n lähes kolmekymmentä jäsentä kuuluvat kiistatta kirjalliseen eliittiimme, ja taitojensa ja verkostojensa avulla heillä on voimavaroja odella muuttaa kotimaista proosapuhetta ja proosaa. Hengen ytimestä sen reuna-alueille tai kateederista kuuliaiselle kansalle.

MKS:n tähänastinen toiminta saattaa merkitä murtumaa kirjallisessa julkisuudessa: alan sisäinen keskustelu, vaikka sitten yksityisessä salongissa, on nyt houkuttelevampaa kuin pyrkimys vuorovaikutukseen yleisön kanssa tai halu saada kiinni todellisuudesta ja esittää se sellaisin välinein, josta syntyisi suuri aikalaisromaani. Sitä kohti lykkivät jaritervot ja anjasnellmanit esittäen samalla kansallisten kirjailijoiden roolia television keskusteluohjelmissa.

Suomessa puhutaan usein kirjallisuuden yhteydestä kansakunnan muotoutumiseen ja kansan itseymmärrykseen. Nyt kirjallisuus on vain yksi taiteen tai viihteen ala muiden joukossa, sen vastaanotto on pirstaloitunutta eikä kukaan enää odotakaan sellaista kirjaa, joka antaisi loisi laajojen joukkojen identiteettiä ja kertoisi heille tarinoita heistä itsestään, kuten Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia.

Tästä kirjallisuuden arvonmenetyksen historiasta kirjoittaa MKS:n vuosikirjan artikkelissaan Teemu Ikonen. Kirjallisuutta uhkaavia seikkoja on pohdiskeltu ainakin sadan vuoden ajan kielen epäluotettavuudesta yleisön hajanaisuuteen ja viihteeseen, joka hallitsee massojen mieltä. Kirjallinen seurapiiri korostaa tänäkin päivänä omaa vähämerkityksisyyttään.

Proosan muutos ei ponnista pohjilta, vaan syntyy kirjallisen lajin tietotaidosta, joka alkaa automaattisesti merkitä korkeatasoista proosaa. 
Jotta MKS:n toiminta lähtisi valumaan Helsingistä periferiaan ja yliopistosta kansalle, tarvitaan vanhanaikaista popularisointia. Kuten minua tässä. Muutoin käy niin, että vain kirjallinen eliitti – mukaan lukien vallashenkilöt apurahatoimikunnissa ja Kirjailijaliitossa – pääsee tämän jännän ääreen, ja lopulta MKS:n aikaansaannokset ovat pelkkää kirjamessusälää rahanvaihtajien pöydillä.

MKS:n vuosikirjan viljelemä käsitys proosasta on jokseenkin kirjallinen. Se sisältää sekä proosaa, esseitä että tutkimustekstejä, joita yhdistää väljästi proosan, kerronnan, kirjoittamisen tai proosapuheen analyysi. Sen sisältämä “mahdollinen kirjallisuus” on siis laadittu pitkälti asiantuntijayleisölle. Minua nämä kirjoitukset tietysti innostavat, olen saman eliitin höyhensarjalainen – ja jaan eliitin kirjallisen maun.

Mahdollisen kirjallisuuden kannalta kiinnostavimpia ovat ne kirjoitukset, jotka taiteen keinoin pyrkivät käsittelemään taiteenalan kysymyksiä. Tällaisen metatekstuaalisen esseen on kirjoittanut Taneli Viljanen. “Narratiivisten rakenteiden väärinkäytöstä. Fiktiivinen essee” sisältää numeroituja katkelmia kertomuksesta. Jaakko Yli-Juonikkaan “Unohdetut ja muistetut mahdollisuudet. Aarne Unholan 'Miehuuden aamuun' readymade-novellina” on tavattoman hauska teksti, joka yhdistää proosalajeja kirjallisuudentutkimusta ja novellin.

Proosakonferenssissa läsnä ollut akateeminen väki ei suinkaan vaikuttunut eniten tieteellisistä esitelmistä vaan uusista tavoista esittää proosaa, kuten Marjo Niemen Se saattaa olla ihminen -esityksestä. Niemi yhdisteli elokuvaa, musiikkia ja teatteria esityksessä, joka kertoi romaanin muotoutumisesta romaaniksi ja sen lukemisesta romaanina ja samalla kyseenalaisti suuren kertomuksen mahdollisuuden.

Vaikka MKS:n toiminta muistuttaa paljossa avantgardistista uudistusliikettä, on sillä kuitenkin suuri ero 1900-luvun taiteen liikehdintään. MKS:lla ei ole julistuksellista esteettistä ohjelmaa eikä ilmeistä esteettistä vihollista. Se viittaa nimellään vuonna 1960 perustettuun Oulipo-ryhmään, jonka maineikkaimpia jäseniä ovat Raymond Queneau, Georges Perec ja Italo Calvino. MKS:n nyt julki tuoma kiinnostuksen kohde, proosapuhe, rajaa myös mahdollisia kirjallisuuksia metakirjallisuudeksi – siis kirjallisuudeksi, joka kertoo kirjallisuudesta ja tapahtuu kirjallisuudessa.

On toki liian aikaista ja turhaakin pohtia seuran tai sen jäsenten estetiikkoja Vuosikirjan perusteella – kuitenkin kirjassa muotoutuva tapa keskustella proosasta näyttää muotoutuneen jonkinlaiseen yhteisölliseen tilaan, jossa eri ihmisten kirjoitukset tuovat näkökulmia kaikkien suunnilleen samalla tavalla käsittämään aiheeseen.

Miksi sitten muidenkin pitäisi ottaa osaa proosapuhetalkoisiin? Siksi, että proosan ja metapuheen syntyminen eliittipiirien ulkopuolella synnyttää varmasti jotain kiinnostavaa. Erilaisten käsitysten hankaus sähköistää. Nyt näyttää siltä, että MKS uudistaa kirjallisuuttamme sen tiukimmasta ja luoksepääsemättömimmästä ytimestä. Jos se sieltä on uudistuakseen, niin käyköön, mutta kiinnostavimpia keskusteluja ei aina käydä korkeimmissa torneissa.

Tai sitten me yleisön paikalla seisomme pölhökantoina Iijoen törmässä kunnes MKS:n kirjallinen potentiaali kohtaa sen maaperän ja sen kulttuurin, jossa kirjallisuus lopulta syntyy. Lukijat, väet, ihmiset, yhteisöt – puhutaan mekin proosaa.

Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran vuosikirja 2012. Toim. Markku Eskelinen ja Laura Lindstedt. MKS, 2012. 196 s. Ensimmäinen painos on käytännössä loppuunmyyty, uusi painos on tulossa muutamiin kirjakauppoihin.

MKS:n kirjallisuuspalkintoon liittyvät artikkelit löytyvät täältä ja palkittu teos, Ensyklopedia täältä.